Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tari­na

Syö­mis­häi­riö­kes­kus näki päi­vän­va­lon hie­man yli 13 vuot­ta sit­ten 2.6.2002. Sitä edel­si noin 3–4 vuot­ta sin­ni­käs­tä val­mis­te­lu­työ­tä. Olin 1990-luvun lopus­sa työs­sä HYKS:ssä, joka oli tuol­loin ainoa paik­ka Suo­mes­sa, jos­sa oltiin havah­dut­tu sii­hen, että syö­mis­häi­riöi­den hoi­to vaa­tii eri­kois­osaa­mis­ta. Siel­lä alkoi nii­hin aikoi­hin syö­mis­häi­riöi­den hoi­toa käsit­te­le­vä tut­ki­mus­pro­jek­ti, jos­sa oli muka­na tut­ki­joi­ta kah­des­ta­kym­me­nes­tä euroop­pa­lai­ses­ta maas­ta. Minul­la oli suu­ri kun­nia pääs­tä tähän sisä­tau­ti­lää­kä­ri Aila Riss­a­sen Suo­men osal­ta vetä­mään pro­jek­tiin mukaan.

Pro­jek­tin myö­tä pää­sin tutus­tu­maan mui­den mai­den hoi­to­mal­lei­hin ja huo­ma­sin, että lähes­ty­mis­ta­po­ja oli monen­lai­sia. Huo­ma­sin myös, että Suo­mes­sa hel­pos­ti toi­vot­to­man lei­man saa­neet tilan­teet koh­dat­tiin useis­sa ulko­mai­sis­sa kli­ni­kois­sa roh­keu­del­la ja luo­vuu­del­la. Innos­tuin aja­tuk­ses­ta, että haas­teet näh­dään mah­dol­li­suuk­si­na eikä han­ka­lia­kaan tilan­tei­ta kavah­de­ta.

Tava­tes­sa­ni vaka­vas­ti oirei­le­via syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­via nuo­ria ja aikui­sia, minua aina kos­ket­ti hei­dän usko­ma­ton sin­nik­kyy­ten­sä tämän ahdis­ta­van sai­rau­den kou­ris­sa. Heil­lä oli sel­väs­ti suu­ri halu paran­tua, mut­ta pel­ko sai­rau­des­ta luo­pu­mi­ses­ta oli monil­la vähin­tään yhtä suu­ri. Tämä ris­ti­rii­ta para­ne­mi­sen halun ja oirei­den hou­kut­ta­vuu­den välil­lä tun­tui minus­ta äärim­mäi­sen mie­len­kiin­toi­sel­ta ja koin sen ker­to­van jotain tär­ke­ää syö­mis­häi­riöi­den taus­tal­la vai­kut­ta­vas­ta psy­ko­lo­gias­ta – samal­la se näyt­ti aiheut­ta­van pal­jon häm­men­nys­tä niin sai­ras­ta­vas­sa itses­sään kuin hänen ympä­ris­tös­sään­kin.

Huo­ma­sin myös, että hoi­ta­vien hen­ki­löi­den oli usein vai­ke­aa ymmär­tää syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van käyt­täy­ty­mis­tä. Para­ne­mi­sen pel­ko tul­kit­tiin mones­ti moti­vaa­tion puut­teek­si. Ahdis­tu­nut ja kau­hun täy­tei­nen käyt­täy­ty­mi­nen näh­tiin hel­pos­ti tahal­li­se­na nis­koit­te­lu­na. Syö­mis­häi­riöl­le tyy­pil­li­nen omi­nai­suus val­jas­taa ympä­ris­tö tuke­maan oirei­lua, puo­les­taan aja­tel­tiin mani­pu­loi­vuu­te­na. Niin­pä syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­vat hel­pos­ti lei­mat­tiin moti­voi­tu­mat­to­mik­si ja han­ka­lik­si mani­pu­laat­to­reik­si. Ymmär­sin, että näin näh­ty­nä syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­vaa on vai­ke­aa aut­taa. Jot­ta hyvä hoi­to mah­dol­lis­tui­si on tär­ke­ää ymmär­tää syö­mis­häi­riö sel­viy­ty­mis­kei­no­na, jol­la on kes­kei­nen mie­len tasa­pai­no­pyr­ki­myk­siä pal­ve­le­va mer­ki­tys.

Näi­den ja monien mui­den oival­lus­ten tuli­tuk­ses­sa minul­le syn­tyi vas­tus­ta­ma­ton halu etsiä kei­no­ja ymmär­tää syö­mis­häi­riöi­den psy­ko­lo­gi­aa syväl­li­sem­min. Halusin myös löy­tää hoi­to­kei­no­ja, jot­ka ottai­si­vat huo­mioon sai­rau­den psyyk­ki­sen oirei­lun eikä kes­kit­tyi­si vain kehos­sa näky­viin oirei­siin. Minul­le kävi kiis­tat­to­man sel­väk­si, että oireet, joi­den kaut­ta olim­me tot­tu­neet mää­rit­te­le­mään syö­mis­häi­riöt (laih­tu­mi­nen, ahmi­mi­nen jne.) oli­vat vain pik­ku­rui­nen jää­vuo­ren huip­pu. Var­si­nai­nen sai­raus pii­lek­sii pin­nan alla psyy­ken syvis­sä ker­rok­sis­sa.

Täl­löin aloin haa­veil­la hoi­to­pai­kas­ta, jos­sa oli­si mah­dol­li­suus kokeil­la inno­va­tii­vi­sia hoi­to­me­ne­tel­miä ja jos­sa hoi­to­mal­li perus­tui­si yksi­löl­li­sen para­ne­mis­pro­ses­sin tuke­mi­seen. Myös mah­dol­li­suus kokeil­la uusia mene­tel­miä heti nii­den ilmaan­tues­sa joko käy­tän­nön opet­ta­ma­na tai esi­mer­kik­si kol­le­goi­den kongres­seis­sa esit­te­le­mi­nä tun­tui minus­ta kieh­to­val­ta. Niin syn­tyi idea Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­ta ja sen kes­kei­ses­tä toi­min­ta-aja­tuk­ses­ta.

Nyt 13 vuo­den ole­mas­sao­lom­me aika­na olem­me näh­neet, että mal­lim­me on aut­ta­nut suu­rin­ta osaa asiak­kais­tam­me. Monet heis­tä ovat ennen hoi­don alka­mis­ta pit­kään kamp­pail­leet sai­rau­ten­sa kans­sa ja alka­neet jopa kokea tilan­teen­sa toi­vot­to­ma­na­kin. On ollut suu­ri kun­nia kul­kea asiak­kait­tem­me rin­nal­la kap­pa­le mat­kaa hei­dän para­ne­mis­pro­ses­sin­sa aika­na.

Vali­tet­ta­vas­ti emme ole kui­ten­kaan onnis­tu­neet aut­ta­maan aivan kaik­kia, jot­ka ovat olleet hoi­dos­sam­me. Tämä on moti­voi­nut mei­dät entis­tä tome­ram­min kehit­tä­mään hoi­to­mal­liam­me eteen­päin. Haluam­me jat­ku­vas­ti syven­tää ymmär­rys­täm­me, jot­ta voi­sim­me aut­taa yhä useam­paa syö­mis­häi­riön kou­riin jou­tu­nut­ta nuor­ta ja aikuis­ta.

Vuo­sien var­rel­la syö­mis­häi­riöi­den oire­ko­ko­nai­suu­det ovat mut­kis­tu­neet ja hoi­dol­li­set haas­teet sen myö­tä kas­va­neet. Uskol­li­se­na toi­min­ta-aja­tuk­sel­lem­me näem­me uudet haas­teet mah­dol­li­suuk­si­na kehit­tää hoi­to­mal­liam­me ja toi­min­taam­me jat­ku­vas­ti eteen­päin. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen koko hen­ki­lö­kun­ta on myös omak­su­nut tämän aja­tus­mal­lin ja ovat työs­sään kehit­ty­neet usko­mat­to­man tai­ta­vik­si koh­taa­maan kaik­ki syö­mis­häi­riöi­den aikaan­saa­mat han­ka­lim­mat­kin oireet.

Olen ylpeä pie­nes­tä hoi­to­ko­dis­tam­me ja sen työl­leen omis­tau­tu­nees­ta hen­ki­lö­kun­nas­ta sekä usko­mat­to­man urheis­ta asiak­kais­tam­me, jot­ka niin roh­keas­ti kamp­pai­le­vat para­ne­mi­sen­sa eteen. Olen myös kii­tol­li­nen kai­kil­le yhteis­työ­kump­pa­neil­lem­me, jot­ka luot­ta­vat ammat­ti­tai­toom­me ja mah­dol­lis­ta­vat tär­keän työm­me. Täs­tä on niin hyvä jat­kaa eteen­päin.

Mil­lai­sia uusia haas­tei­ta ja kei­no­ja sinä näet syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­sa? Miten Syö­mis­häi­riö­kes­kus voi mie­les­tä­si vas­ta­ta noi­hin haas­tei­siin ja ottaa tehok­kaas­ti uusia kei­no­ja käyt­töön­sä?

Ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier

3 vastausta artikkeliin “Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tari­na”

  1. Anonyymi avatar
    Anonyymi

    Hei, kii­tos kiin­nos­ta­vas­ta kos­ket­ta­vas­ta blo­gis­ta! Odo­tan mie­len­kiin­nol­la jat­koa.

    Itse olen jo 38-vuo­tias, ja kär­si­nyt vaih­te­le­vas­ti buli­mias­ta yli 20 vuot­ta. Lää­ki­tys on aut­ta­nut jak­sot­tai­ses­ti, mut­ta lakan­nut “toi­mi­mas­ta” vuo­den lääk­keen­käy­tön jäl­keen, ja olen joka ker­ta pik­ku­hil­jaa palan­nut van­haan käy­tös­mal­liin. Olen koke­nut, että syö­mis­häi­riöi­hin (lukuu­not­ta­mat­ta ehkä BED-häi­riö­tä) kes­ki­ty­tään usein vain nuor­ten sai­rau­te­na, ja eten­kin netin ver­tais­tu­ki­ryh­mis­sä kir­joit­ta­jat ovat yleen­sä hyvin nuo­ria, joten pont­ta paran­tu­mi­sel­le on ollut tosi vai­kea löy­tää.

    Nyt blo­gis­tan­ne huo­ma­sin koh­dan “en voi enää paran­tua, olen sai­ras­ta­nut lii­an kau­an” — ja ilah­duin, että sel­lai­nen­kin ajat­te­lu­mal­li ihan oikeas­ti tie­dos­te­taan hoi­to­hen­ki­lö­kun­nan pii­ris­sä. Suu­rin osa syö­mis­häi­riö­ker­to­muk­sis­ta — joi­ta olen ahmi­nut (sic!) rop­pa­kau­pal­la — päät­tyy aina onnel­li­seen para­ne­mi­seen muu­ta­man vuo­den sai­ras­ta­mi­sen jäl­keen. En kui­ten­kaan ihan var­mas­ti ole ainoa aikui­nen, ulkoi­ses­ti pär­jää­vä ihmi­nen, joka kär­sii vuo­si­kausia jat­ku­nees­ta sai­rau­des­ta, eikä koe sii­hen ole­van enää ulos­pää­syä. En itse tun­ne sitä enää sai­rau­dek­si tai häi­riök­si, vaan par­haim­mak­si ja hir­vit­tä­vim­mäk­si ystä­väk­se­ni, johon olen täy­sin alis­tei­ses­sa suh­tees­sa enkä voi pääs­tää irti.

    Tämän pateet­ti­sen vuo­da­tuk­se­ni tar­koi­tuk­se­na oli nos­taa esil­le aikuis­ten, vuo­sia tai vuo­si­kym­me­niä sai­ras­ta­nei­den näkö­kul­ma. Oikein hyvää syk­syn jat­koa ja voi­mia ihan kai­kil­le! 🙂

  2. Syömishäiriökeskus avatar

    Kii­tos vies­tis­tä­si! Kuten kir­joi­tit, usein tör­mää aja­tuk­seen, että syö­mis­häi­riöt oli­si­vat vain nuor­ten sai­rauk­sia. Syö­mis­häi­riöi­tä tosi­aan sai­ras­taa myös aikui­set ja joil­la­kin syö­mis­häi­riö­his­to­ria on jo pit­kä. Aikuis­ten ja kau­an syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­nei­den näkä­kul­mat voi­si­vat var­mas­ti olla hyvä aihe myös blo­giim­me.

    Muis­tat­han, että Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­ta saa apua myös sil­loin kun vuo­sia syö­mis­häi­riön kans­sa on jo usei­ta taka­na. Avun etsi­mi­sen voi aloit­taa vaik­ka soit­ta­mal­la Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen pal­ve­le­vaan puhe­li­meen (040 411 5481). Mata­lal­la kyn­nyk­sel­lä voi soit­taa ja ker­toa oman tari­nan. Yhdes­tä puhe­lin­kes­kus­te­lus­ta­kin voi jo saa­da kuul­luk­si tule­mi­sen koke­muk­sen ja aja­tuk­sia sii­tä, miten apua voi­si läh­teä etsi­mään. Toi­vot­ta­vas­ti täs­tä tie­dos­ta on sinul­le apua.

    Muka­vaa syk­syä sinul­le­kin ja kai­kil­le blo­gim­me luki­joil­le!

  3. Anonyymi avatar
    Anonyymi

    Kii­tos kir­joi­tuk­ses­ta­si. Sana­si kos­ket­ti­vat minua syväs­ti. Minut on luo­ki­tel­tu hoi­to­ta­hon pii­ris­sä jo kroo­ni­kok­si, jol­la ei ole omaa moti­vaa­tio­ta. Hoi­to­ja (ei minul­le oikean­lai­sia) on kokeil­tu, mut­ta vii­me aikoi­na nii­tä­kin on lope­tet­tu. Osas­to­hoi­toa tai psy­ko­te­ra­pi­aa ei kan­na­ta läh­teä kokei­le­maan, kos­ka minul­la ei ole omaa moti­vaa­tio­ta lopet­taa. Käyn kyl­lä vie­lä polikli­ni­kal­la kuu­kausit­tain seu­ran­nas­sa ja veri­ko­keis­sa ‑saa näh­dä, mil­loin nekin lop­pu­vat.

    Olen yrit­tä­nyt selit­tää ja vään­tää rau­ta­lan­gas­ta, että minul­la on moti­vaa­tio­ta, minul­la on suu­ri halua paran­tua, en minä halua elää (lyhyt­tä) lop­pue­lä­mää­ni näin, mut­ta pel­ko tun­te­mat­to­mas­ta ja sai­rau­det­to­mas­ta elä­mäs­tä on niin val­ta­va. Tun­tuu, etten ole mitään ilman syö­mis­häi­riöi­tä­ni ja toi­vo toi­sen­lai­ses­ta elä­mäs­tä kato­si jo vuo­sia sit­ten. Kukaan ei kui­ten­kaan tun­nu halua­van työs­tää näi­tä asioi­ta kans­sa­ni. Sivuu­te­taan vaan, kos­ka olen­han kroo­nik­ko ja moti­voi­tu­ma­ton.

    T. 13 vuot­ta buli­mis­ta ano­rek­si­aa sai­ras­ta­nut.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *