Usein kysyt­tyä: Ansait­sen­ko hoi­toa?

Jut­te­lin taan­noin Kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön asuk­kai­dem­me kans­sa Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sel­le usein esi­te­tyis­tä kysy­myk­sis­tä. Asuk­kaam­me nos­ti­vat kysy­myk­sen ”Ansait­sen­ko minä hoi­toa?” kai­kis­ta tär­keim­mäk­si kysy­myk­sek­si. Sik­si se ansait­see mie­les­tä­ni huo­mion myös täs­sä blo­gis­sa. Kysy­mys on ehkä yksi ylei­sim­mis­tä kysy­myk­sis­tä, jon­ka olen kuul­lut Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen Kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön uusien asuk­kai­den esit­tä­vän hoi­don alku­vai­heis­sa. Toi­sil­la sama kysy­mys muo­tou­tuu kiel­tei­sek­si totea­muk­sek­si ”En ansait­se hoi­toa” tai ”En tar­vit­se hoi­toa”.

Syö­mis­häi­riöi­hin usein yhdis­tyy aja­tus itses­tä toi­sar­voi­se­na ja itsek­kää­nä.  Usein sai­ras­tu­nut ajat­te­lee­kin vie­vän­sä jon­kun toi­sen, enem­män hoi­toa tar­vit­se­van pai­kan. ”Joku tuol­la jos­sain kär­sii ja ei saa apua, kos­ka minä, joka en oikeas­taan edes tar­vit­si­si hoi­toa, olen nyt tääl­lä.” Omas­ta koke­muk­ses­ta­ni voi­sin sanoa, että juu­ri tuo aja­tus hoi­don ansait­se­mi­ses­ta vies­tii jo sii­tä, että avun tar­ve on suu­ri. Ajat­te­len, että sil­loin syö­mis­häi­ri­öön liit­ty­vä itseä vähät­te­le­vä nega­tii­vi­nen ajat­te­lu­mal­li on val­lan­nut sai­ras­tu­neen mie­len niin vah­vas­ti, että ilman apua muu­tok­sen teke­mi­nen on vai­ke­aa.

Nega­tii­vi­seen ajat­te­lu­mal­liin kyt­key­tyy monil­la myös koh­tuu­ton, mel­kein kaik­keen liit­ty­vä syyl­li­syy­den tun­ne. Se joh­taa hel­pos­ti aja­tuk­seen, että ei ansait­se hoi­toa. Ihmi­nen saat­taa alkaa uskoa, että ansait­see syö­mis­häi­riön aiheut­ta­man kär­si­myk­sen. Näin syö­mis­häi­riö muut­tuu kei­nok­si ran­gais­ta itse­ään.

Myös aja­tus, että on sai­ras­ta­nut lii­an vähän aikaa ansai­tak­seen apua syö­mis­häi­riöi­hin eri­kois­tu­nees­sa hoi­to­pai­kas­sa on var­sin ylei­nen. Tai vas­ta­koh­ta­na aja­tus, että on jo toi­vo­ton tapaus eikä mikään kui­ten­kaan auta. Joku voi myös kokea, että ei ansait­se ”kal­lis­ta” syö­mis­häi­riöi­hin eri­kois­tu­nut­ta hoi­toa. Jot­kut puo­les­taan tut­ki­vat tar­kas­ti syö­mis­häi­riöi­den diag­nos­ti­sia kri­tee­rei­tä ja totea­vat, että oma tilan­ne ei täy­tä aivan kaik­kia kri­tee­re­jä tai nimik­keek­si tulee epä­tyy­pil­li­nen tau­din­ku­va. Tämä voi kään­tyä mie­les­sä muo­toon ”En ole riit­tä­vän sai­ras”. Täl­lai­ses­ta ajat­te­lus­ta löy­tyy esi­merk­ke­jä netin kes­kus­te­lu­pals­toil­ta, mut­ta vali­tet­ta­vas­ti myös syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­vien kiel­tei­sis­tä hoi­to­pää­tök­sis­tä. Pai­no­lu­ke­ma on yhä usein se, mihin taker­ru­taan. Surul­lis­ta kyl­lä.

Jos­kus sai­ras­ta­van mie­les­sä on vie­lä syn­kem­pi aja­tus ”En ansait­se paran­tua”? En tie­dä mon­taa muu­ta sai­raut­ta, jon­ka yhtey­des­sä ihmi­nen ajat­te­li­si, että para­ne­mi­seen ei ole oikeut­ta. Näkö­kul­ma on mie­les­tä­ni ääret­tö­män surul­li­nen ja voi­mak­kaas­ti vää­ris­ty­nyt. Toi­saal­ta pel­ko para­ne­mi­ses­ta voi myös olla niin koh­tuu­ton, että on hel­pom­paa aja­tel­la, että ei ansait­se paran­tua. Pel­ko voi olla esi­mer­kik­si sitä, että ei tie­dä mitä elä­mä ilman syö­mis­häi­riö­tä oli­si, miten elä­mää kes­täi­si ilman syö­mis­häi­riön luo­maa illuusio­ta tur­val­li­suu­des­ta, miten omia tun­tei­taan käsit­te­li­si ja mitä itses­tään ajat­te­li­si. Kyse voi olla myös yksin jää­mi­sen pelos­ta. Jot­kut koke­vat saa­neen­sa syö­mis­häi­riös­tä yksi­näi­syyt­tä paik­kaa­van ystä­vän. Usein kui­ten­kin juu­ri syö­mis­häi­riö on tuon yksi­näi­syy­den aiheut­ta­nut.

Edel­lä kuva­tus­ta huo­maa sen, kuin­ka syö­mis­häi­riö on usko­mat­to­man tai­ta­va löy­tä­mään mis­tä tahan­sa syyn kokea hoi­to itsel­le mah­dot­to­ma­na ja aiheut­ta­maan syyl­li­syyt­tä avun vas­taa­not­ta­mi­ses­ta. Luet­te­lin täs­sä vain osan aja­tus­mal­lin taus­tal­la vai­kut­ta­vien syi­den pit­käs­tä lis­tas­ta. Syö­mis­häi­riön eli­neh­to­na­han on, että sai­ras­tu­nut ei saa apua, joten se kek­sii aina vain uusia syyl­lis­tä­mi­sen kei­no­ja, jos van­hat eivät toi­mi. Osit­tain täs­tä syys­tä joil­la­kin syö­mis­häi­riön vuok­si hoi­toon tul­leis­ta ilme­nee vah­vaa hoi­to­kiel­tei­syyt­tä.

Mitä sit­ten voi­si vas­ta­ta hen­ki­löl­le, joka miet­tii, että ansait­see­ko hän hoi­toa ja paran­tua? Poh­din asi­aa yhdes­sä Kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön asuk­kai­dem­me kans­sa. Täs­sä mah­ta­van kes­kus­te­lum­me satoa:

”En tar­vit­se hoi­toa, paik­ka­ni kuu­luu jol­le­kin toi­sel­le”: Jokai­sel­la on oikeus kes­kit­tyä omaan toi­pu­mi­seen­sa ja hyvin­voin­tiin­sa. On tot­ta, että joku toi­nen­kin voi tar­vi­ta apua, mut­ta olet yhtä arvo­kas kuin kaik­ki muut­kin ja sinä ansait­set saa­da apua. Eri­tyi­ses­ti sil­loin kun olet saa­nut lähet­teen hoi­toon, olet ilman epäi­lyk­sen häi­vää­kään avun tar­pees­sa ja oikeu­tet­tu hoi­toon. Syö­mis­häi­riöi­hin eri­kois­tu­nei­siin paik­koi­hin ei lähe­te­tä tur­haan. Sinun ei siis kan­na­ta ottaa vas­tuu­ta sii­tä. Mikä­li olet hoi­toon pääs­syt, niin on sinun aika­si saa­da apua. Toi­nen saa kyl­lä apua jos­sain muu­al­la tai toi­ses­sa het­kes­sä. Sinun hoi­to­si ei vai­ku­ta tuon toi­sen tilan­tee­seen miten­kään.

”Olen paha enkä ansait­se paran­tua”: Omat teot men­nees­sä eivät voi kos­kaan olla niin paho­ja, että ne voi­si­vat vie­dä oikeu­den hoi­toon ja sitä kaut­ta syö­mis­häi­riös­tä toi­pu­mi­seen. Kaik­ki ovat teh­neet jos­kus jotain sel­lais­ta mikä kadut­taa. Kukaan ei ole täy­del­li­nen. Anteek­si voi aina saa­da. Voi­ma­kas­ta syyl­li­syy­den tun­net­ta tulee käsi­tel­lä ja etsiä ulos­pää­syä sii­tä. Se on osa syö­mis­häi­riön taus­tal­la ole­vaa itse­tun­non ja itsen­sä arvos­ta­mi­sen ongel­maa. Taval­li­ses­ti sai­ras­ta­van syyl­li­syys kum­pu­aa ole­mat­to­mas­ta. Hoi­don aika­na voi­daan käsi­tel­lä oman­tun­non tus­kaa ja lait­taa asioi­ta pers­pek­tii­viin, sil­lä elä­mä jat­ku­van katu­muk­sen ja paha­no­lon kans­sa ei ole elä­mää. On erit­täin tär­ke­ää muis­taa, että kai­kil­la on oikeus elä­mään. Sik­si ansait­set apua, vaik­ka oli­sit teh­nyt tai aja­tel­lut mitä tahan­sa.

”Olen sai­ras­ta­nut lii­an kau­an, en enää para­ne”: Jokai­sel­la on yksi­löl­li­nen sai­raus, niin muo­dol­taan, kes­tol­taan kuin mer­ki­tyk­sel­tään­kin. Para­ne­mi­nen on aina mah­dol­lis­ta riip­pu­mat­ta sii­tä miten kau­an on sai­ras­ta­nut. Pit­kään sai­ras­taes­sa syö­mis­häi­riön aja­tus­mal­lit tule­vat tutuik­si ja muo­dos­tu­vat hel­pos­ti osak­si itseä, mut­ta lyhyen­kin aikaa kes­tä­nyt syö­mis­häi­riö voi olla raju ja vaka­va. Mitä nopeam­min syö­mis­häi­riön saa pysäy­tet­tyä, sitä vähem­män hai­tal­li­sia aja­tus­mal­le­ja ehtii muo­dos­tua, joten hyvis­sä ajoin hoi­toon hakeu­tu­mi­nen on jär­ke­vää. Toi­pu­mi­nen ei kui­ten­kaan ole mil­lään taval­la mah­do­ton­ta pit­kän­kään sai­ras­ta­mi­sen jäl­keen ja edes­sä on vie­lä mon­ta kym­men­tä hyvän elä­män vuot­ta, jos antaa itsel­leen mah­dol­li­suu­den toi­pua. On siis hel­pom­pia ja vai­keam­pia tilan­tei­ta, mut­ta toi­voa on aina.

”Eri­kois­tu­nut hoi­to on lii­an kal­lis­ta”: Eri­kois­tu­nut­ta hoi­toa kuvail­laan usein kal­liik­si, mut­ta todel­li­sia kus­tan­nuk­sia tar­kas­tel­taes­sa näh­dään, että se ei ole juu­ri­kaan eri­kois­tu­ma­ton­ta hoi­toa kal­liim­paa. Se on kyl­lä­kin tehok­kaam­paa ja sitä kaut­ta hal­vem­paa, sil­lä hie­man­kin vai­keam­mat syö­mis­häi­riön muo­dot tar­vit­se­vat osaa­vaa hoi­toa paran­tuak­seen. Huo­mat­ta­vas­ti kal­liim­mak­si tule­vat hoi­dot, jot­ka eivät tuo­ta tulos­ta, vaik­ka ne toteu­tui­si­vat esi­mer­kik­si ”hal­vas­sa” avo­hoi­dos­sa. Joka tapauk­ses­sa on hyvä huo­ma­ta, että ihmis­hen­keä ei voi mita­ta rahas­sa. Et var­maan kysee­na­lais­ta esi­mer­kik­si syö­pää sai­ras­ta­vien tai auto-onnet­to­muu­den uhrien hoi­to­ja ja hoi­don kus­tan­nuk­sia. Mik­si siis kysee­na­lais­tai­sit oman hoi­to­si? Et ole sai­raut­ta­si itse valin­nut eikä se ole sinun syy­tä­si. Onnek­si voit kui­ten­kin syö­mis­häi­riön kysees­sä olles­sa teh­dä itse pal­jon töi­tä toi­pu­mi­se­si eteen ja hyö­dyn­tää nii­tä voi­ma­va­ro­ja, joi­ta sinus­sa pii­lee. Tähän tar­vit­set kui­ten­kin apua.

”Minul­la ei ole ”oike­aa” syö­mis­häi­riö­tä”: Kaik­ki syö­mis­häi­riöt ovat vaka­via sai­rauk­sia riip­pu­mat­ta sii­tä sat­tuu­ko jos­sain vai­hees­sa täyt­tä­mään kaik­ki diag­nos­ti­set kri­tee­rit vai ei. Diag­noo­sit voi­vat vaih­tua sai­ras­ta­mi­sen ja toi­pu­mi­sen eri vai­heis­sa. Diag­nos­ti­set kri­tee­rit ovat kuin veteen piir­ret­ty vii­va. Ne eivät ker­ro oikeas­ta pahas­ta olos­ta ja kun­nos­ta. Esi­mer­kik­si nor­maa­li­pai­noi­sen tilan­ne ja voin­ti voi olla yhtä vai­kea tai vai­keam­pi, kuin ali­pai­noi­sen lai­huus­häi­riö­diag­noo­sin saa­neen hen­ki­lön tilan­ne. Psyyk­ki­sen voin­nin tuli­si olla kes­kei­sem­pi arvioin­ti­kri­tee­ri kuin kaik­kien diag­noo­siin vaa­dit­ta­vien teki­jöi­den täyt­ty­mi­nen. Ihmi­nen ei ole diag­noo­si.

”Minul­la ei ole oikeut­ta paran­tua”: Kaik­ki ansait­se­vat hyvän elä­män. Kenen­kään ei tar­vit­se kär­siä tur­haan. Syö­mis­häi­riös­sä tilan­ne on vain sel­lai­nen, että ei pää­se enää yksin suos­ta pois. Sil­loin ansait­see hoi­toa. Para­ne­mi­seen on oikeus. Sinun ei tar­vit­se enää aja­tel­la, että et ansait­si­si hoi­toa ja paran­tua, kun opit rakas­ta­maan itseä­si.

”Mitä minul­le sit­ten tapah­tuu kun para­nen?”: Kaik­ki pel­kää­vät jos­kus tun­te­ma­ton­ta. Syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­taes­saan on saat­ta­nut unoh­taa, mitä nor­maa­li elä­mä on. Totuus kui­ten­kin on, että pel­ko tun­tuu voi­mak­kaa­na sai­rau­den vai­ku­tuk­ses­ta. Para­ne­mi­sen ede­tes­sä elä­män tar­joa­mat mah­dol­li­suu­det alka­vat tun­tua hou­kut­te­le­vil­ta ja käy yhä sel­vem­mäk­si, että syö­mis­häi­riö ei aidos­ti hyö­dy­tä. Ilman sitä on kaik­ki parem­min. Hoi­don aika­na hoi­ta­vat hen­ki­löt aut­ta­vat para­ne­mi­seen liit­ty­vän pelon voit­ta­mi­ses­sa ja aut­ta­vat näke­mään, kuin­ka syö­mis­häi­riö luo val­heel­li­sia pel­ko­ja. Kan­nat­taa huo­ma­ta, että toi­pu­mi­sen tiel­lä pidem­mäl­lä ole­vien elä­män­laa­tu sel­väs­ti parem­paa kuin alku­met­reil­lä ole­vien. Voit luot­taa sii­hen, että para­ne­mi­nen tuo elä­mää­si hyviä asioi­ta etkä tule kai­paa­maan sai­rau­den tuo­maa näen­näis­tä hel­po­tus­ta tai suo­jaa.

Osas­to­kes­kus­te­lu asuk­kai­dem­me kans­sa toi mie­les­tä­ni hyvin esil­le sen sisäi­sen vii­sau­den ja voi­man, mikä asuk­kais­sam­me pii­lee. He toi­vat esil­le pal­jon tär­kei­tä näkö­kul­mia. Kii­tos aktii­vi­ses­ta kes­kus­te­lus­ta!

Vas­tauk­siin voi­si var­mas­ti lisä­tä pal­jon mui­ta­kin näkö­kul­mia. Toi­mi­vat vas­tauk­set ovat usein riip­pu­vai­sia kun­kin yksi­löl­li­ses­tä tilan­tees­ta. Mitä sinä lisäi­sit vas­tauk­siin? Mitä sinus­ta sinun tai jokai­sen syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­neen tuli­si saa­da kuul­la?

Ter­vei­sin,

Ven­la Ero­nen

Kir­joit­ta­ja on Kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön työn­te­ki­jä ja kou­lu­tuk­sel­taan toi­min­ta­te­ra­peut­ti (ylem­pi AMK)