Mitä osas­to­hoi­don jäl­keen? (Osa 1)

Osas­to­hoi­don lähes­tyes­sä lop­pu­aan nousee tär­keim­mäk­si kysy­myk­sek­si se, kuin­ka vie­dä kotiin osas­tol­la opi­tut uudet sel­viy­ty­mis­kei­not ja oiree­ton ole­mi­sen tapa. Hoi­don tur­val­li­sis­sa puit­teis­sa syö­mi­nen onnis­tuu hyvin ja ole­mi­nen ilman pak­ko-oirei­ta alkaa olla luon­nol­lis­ta. Kun sit­ten hoi­to alkaa lähes­tyä lop­pu­aan, kon­kre­ti­soi­tuu omas­sa varas­sa pär­jää­mi­sen haas­te. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tavoit­tee­na on aina hoi­taa sai­ras­tu­neet sel­lai­seen para­ne­mi­sen vai­hee­seen, että osas­to­hoi­don lopet­ta­mi­sen jäl­keen riit­tää avo­hoi­don tuki. Täl­löin hoi­dos­sa opi­tut tai­dot on saa­tu raken­net­tua niin vah­voik­si, että omas­sa varas­sa pär­jää­mi­nen onnis­tuu riit­tä­vän hyvin. Para­ne­mi­sen ete­ne­mi­nen avo­hoi­dos­sa on mah­dol­lis­ta, kun sai­ras­tu­nut toi­mii itse­näi­ses­ti ter­veh­ty­mis­tään ede­saut­ta­val­la taval­la. Kun opit on perus­teel­li­ses­ti sisäis­tet­ty, ei enää tar­vi­ta tii­vis­tä tukea, vaan läheis­ten kan­nus­tus ja avo­hoi­don tuki riit­tä­vät hyvin.

Täs­sä kir­joi­tuk­sen 1. osas­sa tar­kas­te­len para­ne­mi­sen jat­ku­mis­ta koto­na riit­tä­vän pit­kän Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­don jäl­keen. Lisäk­si tar­kas­te­len mil­lai­sia tuki­muo­to­ja vie­lä tar­vi­taan sekä mil­lai­sia asioi­ta kou­luun palaa­mi­ses­sa tulee huo­mioi­da. Myö­hem­min jul­kais­ta­va kir­joi­tuk­sen 2. osa tulee käsit­te­le­mään tilan­net­ta, jos­sa osas­to­hoi­to on syys­tä tai toi­ses­ta kat­ken­nut ennen­ai­kai­ses­ti. Mut­ta nyt kui­ten­kin huo­mio ensin ide­aa­li­ti­lan­tee­seen.

Para­ne­mi­sen jat­ku­mi­nen koto­na riit­tä­vän pit­kän osas­to­hoi­don jäl­keen

Sai­ras­tu­neen sisäis­tet­tyä para­ne­mis­pro­ses­sin yllä­py­sy­mi­seen tar­vit­ta­vat tai­dot, kuten uudet ahdis­tuk­sen­sää­te­ly­kei­not oirei­lun sijaan, riit­tää usein tuek­si läm­min kan­nus­tus. Täs­sä vai­hees­sa sai­ras­tu­nut usein pys­tyy hyvin otta­maan itse vas­tuun para­ne­mi­sen­sa ete­ne­mi­ses­tä, mut­ta myös heik­ko­ja het­kiä on odo­tet­ta­vis­sa. Onkin tär­ke­ää, että näi­nä het­ki­nä lähei­set ovat saa­ta­vil­la ja ohjaa­vat her­kän tilan­teen takai­sin oikeil­le rai­teil­leen. Saa­ta­vil­la olo, kes­kus­te­lu­mah­dol­li­suus ja tun­ne hyväk­sy­tyk­si ja rakas­te­tuk­si tule­mi­ses­ta ovat tär­kei­tä. Samoin tun­ne sii­tä, että omal­le para­ne­mis­pro­ses­sil­le on käy­tet­tä­vis­sä se aika min­kä se tar­vit­see – ilman pai­nei­ta olla heti täy­sin ter­ve.

Van­hem­mil­la on taval­li­ses­ti suu­ri huo­li sai­rau­den palaa­mi­ses­ta vie­lä pit­kään sen­kin jäl­keen kun sai­ras­tu­nut itse tie­tää vaa­ran ole­van ohi. Molem­pien toi­pu­mis­pro­ses­seil­le on annet­ta­va tilaa, sil­lä sai­rau­den koet­te­le­muk­sis­ta jou­tu­vat toi­pu­maan sai­ras­ta­neen lisäk­si myös hänen lähei­sen­sä. Läheis­ten toi­pu­mis­pro­ses­si tulee taval­li­ses­ti hie­man jäl­ki­ju­nas­sa, sil­lä taus­tal­la on usein run­saas­ti koke­muk­sia hyvän tilan­teen kään­ty­mi­ses­tä huo­nok­si. Tämän vuok­si para­ne­mi­seen on vai­ke­aa luot­taa ja varo­vai­suus säi­lyy vie­lä pit­kän aikaa sen­kin jäl­keen kun huol­ta ei enää tar­vit­si­si olla. Tämä on täy­sin luon­nol­lis­ta ja tapah­tuu mel­kein kai­kil­le syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­vien omai­sil­le. Toi­pu­mi­seen menee heil­tä­kin oma aikan­sa. Tämä voi tar­koit­taa sitä, että sai­ras­ta­nut­kin jou­tuu puo­les­taan kes­tä­mään läheis­ten jat­ku­vaa huol­ta sil­loin­kin kun sii­hen ei enää ole aihet­ta. Jos­kus sai­ras­ta­neel­le tulee tun­ne, että lähei­set eivät usko hänen para­ne­mi­seen­sa, vaik­ka kyse on nor­maa­lis­ta eri­tah­ti­ses­ta toi­pu­mi­ses­ta. Sai­ras­tu­nut toi­puu nopeam­min kuin lähei­set ja läheis­ten huol­ta jou­tuu kes­tä­mään hie­man pidem­pään kuin huvit­tai­si. Tämä on kaik­ki nor­maa­lia ja kuu­luu para­ne­mi­seen. Sai­ras­tu­neen kan­nat­taa­kin yrit­tää ymmär­tää, että huo­li on osoi­tus myös välit­tä­mi­ses­tä, ei vain epä­luot­ta­muk­ses­ta.

Psy­kiat­ri­nen avo­hoi­to jat­ko­hoi­to­na

Osas­to­hoi­don taval­li­sin jat­ko­hoi­don muo­to on psy­kiat­ri­nen avo­hoi­to. Tämä tapah­tuu oman paik­ka­kun­nan psy­kiat­ri­sel­la polikli­ni­kal­la. Usein hoi­to palau­tuu samaan hoi­to­tii­miin, jon­ka lähet­tä­mä­nä osas­to­hoi­to alun perin toteu­tet­tiin. Polikli­ni­kal­la hoi­to­tii­miin kuu­luu taval­li­ses­ti vähin­tään psy­kiat­ri ja sai­raan­hoi­ta­ja sekä paik­ka­kun­nas­ta riip­puen lisäk­si mah­dol­li­ses­ti psy­ko­lo­gi, ravit­se­mus­te­ra­peut­ti, fysio­te­ra­peut­ti ja pediat­ri tai sisä­tau­ti­lää­kä­ri. Par­haim­mil­laan hoi­to sisäl­tää vähin­tään vii­koit­tai­set tapaa­mi­set. Ne voi­vat olla psy­ko­te­ra­pi­aa tai sen kal­tais­ta kes­kus­te­lu­työs­ken­te­lyä, pai­non, kehon tilan ja muun voin­nin seu­ran­taa. Resurs­si­pu­lan vai­vaa­mis­sa yksi­köis­sä poliklii­ni­nen kon­tak­ti voi vali­tet­ta­vas­ti tar­koit­taa jos­kus myös vain 3–4 vii­kon välein tapah­tu­vaa sai­raan­hoi­ta­jan tai lää­kä­rin suo­rit­ta­maa seu­ran­taa. Täl­löin koros­tuu eri­tyi­ses­ti koto­na tar­jot­ta­van tuen mer­ki­tys.

Ihan­teel­li­sin­ta oli­si, että hoi­to avo­hoi­dos­sa jat­kui­si sau­mat­to­mas­ti eikä osas­to­hoi­don lop­pu­mi­sen ja avo­hoi­don alka­mi­sen välis­sä oli­si lain­kaan tau­koa. Hoi­don tuli­si sisäl­tää psyy­ken­hoi­don, ravit­se­mus­ti­lan kor­jaan­tu­mi­sen ja syö­mis­käyt­täy­ty­mi­sen nor­ma­li­soin­nin sekä kehon voin­nin seu­ran­nan. Koko­nais­val­tai­nen hoi­to tuot­taa par­haan tulok­sen.

Hoi­to oli­si hyvä raja­ta mah­dol­li­sim­man har­vo­jen ammat­ti­hen­ki­löi­den käsiin, sil­lä syö­mis­häi­riöis­sä hoi­don hajaut­ta­mi­nen use­aan paik­kaan vai­keut­taa luot­ta­muk­sel­li­sen hoi­to­suh­teen muo­dos­tu­mis­ta ja antaa syö­mis­häi­riöi­sel­le oirei­lul­le tur­hia tilai­suuk­sia pääs­tä vah­vis­tu­maan. Syö­mis­häi­riö­hoi­to on hyvä olla tiu­kas­ti osaa­vis­sa käsis­sä, jot­ta kaik­kia para­ne­mi­sen osa-aluei­ta voi­daan riit­tä­väs­ti tukea eikä infor­maa­tios­sa tule kat­kok­sia eikä hoi­dos­sa epä­joh­don­mu­kai­suuk­sia. Kaik­ki hoi­to­suh­teen luot­ta­muk­sel­li­suut­ta ja sai­ras­ta­van tur­val­li­suu­den tun­net­ta hei­ken­tä­vät teki­jät hidas­ta­vat para­ne­mis­ta.

Ihan­teel­lis­ta on jos avo­hoi­to voi­daan jär­jes­tää niin, että para­ne­mi­nen saa tapah­tua rau­has­sa samoi­na pysy­vien hoi­ta­vien hen­ki­löi­den tuke­ma­na. Hoi­ta­vien hen­ki­löi­den vaih­tu­mi­nen kes­ken hoi­don aina jon­kin ver­ran hidas­taa toi­pu­mis­ta, kos­ka hoi­to­suh­teen ja luot­ta­muk­sen raken­ta­mi­nen on aloi­tet­ta­va alus­ta. Toi­sil­le tämä on ras­kaam­paa kuin toi­sil­le. Toi­set vaa­ti­vat pit­kä ajan alkaak­seen luot­taa, toi­sil­le luot­ta­muk­sen syn­ty­mi­nen on hel­pom­paa – yhteis­tä on, että para­ne­mis­pro­ses­siin tulee vähin­tään­kin pie­ni vii­ve. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa onkin tämän vuok­si mah­dol­li­suus jat­kaa osas­to­hoi­don jäl­keen myös erias­tei­sis­sa avo­hoi­dois­sa, mikä­li mak­susi­tou­mus sen sal­lii. Täl­löin para­ne­mi­nen voi jat­kua tut­tu­jen hen­ki­löi­den tuke­ma­na ilman kat­kok­sia.

KELA:n kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­piat jat­ko­hoi­to­na

KELA:n tuke­mien tera­pioi­den saa­mi­sen mah­dol­li­suus vaih­te­lee koke­muk­sem­me mukaan kovas­ti eri paik­ka­kun­nil­la ja syö­mis­häi­riös­tä toi­pu­van iän mukaan. Pää­kau­pun­ki­seu­dul­la olem­me tör­män­neet sää­dök­siin, joi­den mukaan osas­to­hoi­dos­ta pitää olla kulu­nut vähin­tään vuo­si ennen kuin KELA kat­soo sai­ras­tu­neen kun­tou­tus­vai­hee­seen val­miik­si. Vuo­den odo­tusai­ka­na on tar­koi­tus käy­dä saa­mas­sa hoi­toa oman alu­een psy­kiat­rian polikli­ni­kal­la, jot­ta kun­tou­tus­kel­poi­suus pää­see toteu­tu­maan. Käy­tän­nös­sä aina­kin riit­tä­vän pit­kän Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­don läpi­käy­neet oli­si­vat hyvin kyke­ne­viä psy­ko­te­ra­pi­aan jo heti suo­raan osas­to­hoi­don jäl­keen.  KELA:n tuke­man tera­pian mah­dol­li­suu­den puut­tues­sa, tähän on toi­si­naan mah­dol­lis­ta saa­da mak­susi­tou­mus kun­nal­ta siten, että psy­ko­te­ra­pia yksi­tyi­sel­lä tera­peu­til­la onnis­tuu. Paik­ka­kun­nas­ta riip­puen voi myös olla, että on itse kus­tan­net­ta­va psy­ko­te­ra­pia koko­naan kun­nes KELA:n tuke­ma kun­tou­tusp­sy­ko­te­ra­pia tulee mah­dol­li­sek­si. Mah­dol­li­suus saa­da KELA:n tuke­maa psy­ko­te­ra­pi­aa, kan­nat­taa tar­kis­taa oman paik­ka­kun­nan KELA:sta.

Psy­ko­te­ra­pia toteu­tuu taval­li­ses­ti 1–2 ker­taa vii­kos­sa kol­men vuo­den aika­na. Tera­pia kui­ten­kin ano­taan uudes­taan joka vuo­si, jol­loin KELA:lle rapor­toi­daan tera­pian ete­ne­mi­ses­tä ja perus­tel­laan jat­kon tar­ve. Syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­sa tehok­kaim­mak­si psy­ko­te­ra­pia­muo­dok­si on todet­tu kog­ni­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­pia, mut­ta monet ovat saa­neet tar­vit­se­man­sa avun myös esim. rat­kai­su­kes­kei­ses­tä ja dynaa­mi­ses­ta psy­ko­te­ra­pias­ta. Psy­ko­te­ra­pia­tut­ki­mus­ten mukaan tera­piao­rien­taa­tio­ta tär­keäm­pi on tera­pia­suh­de. Tämän vuok­si on hyvä käy­dä haas­tat­te­le­mas­sa 2–3 psy­ko­te­ra­peut­tia, jot­ta löy­tää hen­ki­lön, jon­ka kans­sa ”kemiat” tun­tu­vat toi­mi­van par­hai­ten. Näis­tä käyn­neis­tä jou­tuu tosin taval­li­ses­ti mak­sa­maan nor­maa­li­tak­san, joten myös suo­si­tuk­sia kan­nat­taa pyy­tää tutuil­ta tai esi­mer­kik­si Syö­mis­häi­riö­liit­to SYLI Ry:ltä.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen avo­hoi­to jat­ko­hoi­to­na

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­toon kuu­luu psy­ko­te­ra­pia, joka aloi­te­taan sil­loin, kun sai­ras­tu­nut kokee ole­van­sa sii­hen val­mis ja tun­tee kiin­nos­tus­ta omien asioit­ten­sa pro­ses­si­mai­seen poh­din­taan. Tera­pian aloit­ta­mi­sel­le ei ole pai­no­ra­jaa, vaan aloi­tus tapah­tuu kiin­nos­tuk­sen mukaan. Aivan kaik­ki poti­laat eivät tätä halua, mut­ta suu­rel­la osal­la tera­pia alkaa osas­to­hoi­don osa­na.

Kun osas­to­hoi­to lop­puu, ihan­ne­ta­pauk­ses­sa psy­ko­te­ra­pi­aa jat­ke­taan suo­raan jat­ko­hoi­to­na. Ne, jot­ka asu­vat pää­kau­pun­ki­seu­dul­la tai lähis­töl­lä, käy­vät Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa tera­pias­sa nor­maa­lis­ti vii­koit­tain. Pidem­mäl­lä asu­vien kans­sa käy­te­tään taval­li­ses­ti net­ti­te­ra­pian ja kas­vok­kain tapah­tu­van tera­pian yhdis­tel­mää. Vaik­ka saat­taa kuu­los­taa has­sul­ta teh­dä tera­pi­aa inter­ne­tin väli­tyk­sel­lä, on Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa täs­tä hyviä koke­muk­sia usean vuo­den ajal­ta. Riit­tää, että tava­taan kas­vok­kain vaik­ka­pa ker­ran kuus­sa tai kah­des­sa ja loput tapaa­mi­set pide­tään netin kaut­ta.

Saman tera­peu­tin kans­sa jat­ka­mi­sen kiis­ta­ton etu on, että osas­to­hoi­don aika­na alka­nut tera­pia voi jat­kua sau­mat­to­mas­ti eikä pro­ses­siin tule kat­kos­ta. Täl­löin tera­peu­til­la on mai­nio mah­dol­li­suus tukea myös siir­ty­mä­vai­het­ta osas­to­hoi­dos­ta avo­hoi­toon. Osa osas­to­hoi­don kus­tan­ta­neis­ta kun­nis­ta tukee lisäk­si Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tar­joa­maa jat­ko­hoi­toa mak­susi­tou­muk­sel­la.

Kou­lun­käyn­ti hoi­don jäl­keen

Kou­luun pala­tes­sa on hyvä var­mis­taa, että kou­lu­työn mää­rä ei kuor­mi­ta lii­kaa ja varas­ta para­ne­mi­seen tar­vit­ta­vaa ener­gi­aa. Para­ne­mis­pro­ses­sin aika­na ter­veh­ty­mi­nen tulee aina tär­keys­jär­jes­tyk­ses­sä ensim­mäi­se­nä. Kou­lus­sa ja har­ras­tuk­sis­sa edis­ty­mi­nen tulee kuvaan vas­ta sit­ten, kun psyyk­kis­tä ener­gi­aa lii­ke­nee para­ne­mi­sel­ta. Lii­an var­hain aloi­te­tut kou­lu­työt luo­vat hel­pos­ti stres­siä ja voi­mis­ta­vat ahdis­tus­ta. Tämä kulut­taa mie­len voi­ma­va­ro­ja, joi­ta tar­vi­taan mel­koi­nen mää­rä para­ne­mi­sen mah­dol­lis­ta­mi­seen.

Taval­li­ses­ti kou­luis­sa mie­lel­lään tue­taan para­ne­mis­ta. Yleen­sä kou­lu­töi­den suo­rit­ta­mi­nen rää­tä­löi­dys­ti on help­po jär­jes­tää opet­ta­jien, opin­no­noh­jaa­jan ja kou­lup­sy­ko­lo­gin tai ter­vey­den­hoi­ta­jan kans­sa yhteis­työs­sä. Tär­kein­tä onkin muis­taa, että toi­pi­la­sai­ka kes­tää jon­kin tovin. Täl­le on tär­ke­ää antaa rau­has­sa aikaa eikä vaa­tia lii­al­li­ses­ti asioi­ta, jot­ka aikaan­saa­vat para­ne­mis­ta hait­taa­van stres­si­ti­lan. Sai­ras­tu­neel­la saat­taa olla pai­ne kiriä mene­tet­ty opis­ke­luai­ka takai­sin ja ehkä näyt­tää kave­reil­le, että hyvin täs­sä pär­jä­tään. Tur­hien pai­nei­den hil­lit­se­mi­sek­si lem­peä jar­rut­te­lu voi olla tar­peen. Hitaas­ti kii­ruh­ta­mi­nen on tur­val­li­sin vaih­toeh­to.

Mones­ti sai­ras­ta­va poh­tii, että kuin­ka pal­jon kou­lu­ka­ve­reil­le pitäi­si ker­toa sai­rau­des­ta. Asi­aan ei ole yhtä oike­aa vas­taus­ta ja itsel­le sopi­vin vaih­toeh­to var­mas­ti löy­tyy omaa tilan­net­ta ja tah­to­ti­laa tut­kis­ke­le­mal­la. Monet koke­vat hel­pot­ta­va­na asias­ta ker­to­mi­sen avoi­mes­ti. Kave­rit ovat taval­li­ses­ti hyvin ymmär­tä­väi­siä ja tuke­vat sekä aut­ta­vat mie­lel­lään kai­kes­sa mis­sä voi­vat. Mones­ti kave­rit itse­kin otta­vat Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen yhteyt­tä ja kysy­vät kuin­ka voi­si­vat aut­taa ystä­vään­sä para­ne­maan – niin suu­ri huo­li on ja myös halu aut­taa.

Mil­lai­sia sinun tai lähei­se­si kotiu­tu­mis­ko­ke­muk­set ovat olleet? Mil­lai­sia kei­no­ja olet­te löy­tä­neet sel­viy­tyäk­sen­ne?

Ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier