Mitä osas­to­hoi­don jäl­keen, kun hoi­to on lop­pu­nut ennen aiko­jaan? (Osa 2)

Edel­li­ses­sä kir­joi­tuk­ses­sa­ni tar­kas­te­lin tilan­net­ta, jos­sa hoi­to lop­puu sovi­tus­ti riit­tä­vän pit­kän osas­to­hoi­don jäl­keen. Täl­lä ker­taa poh­din tilan­net­ta, jos­sa hoi­to lop­puu ennen­ai­kai­ses­ti. Kuten edel­li­ses­sä­kin kir­joi­tuk­ses­sa, käsit­te­len aihet­ta kaik­kien syö­mis­häi­riöi­den kan­nal­ta yhtei­ses­ti enkä erot­te­le eri syö­mis­häi­riöi­tä, kos­ka tilan­ne on hyvin saman­kal­tai­nen riip­pu­mat­ta syö­mis­häi­riön muo­dos­ta.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­to­mal­lin tär­keä­nä peri­aat­tee­na on hoi­taa sai­ras­tu­nut­ta niin pit­kään, että hänen oireet­to­mat sel­viy­ty­mis­kei­non­sa ehti­vät vah­vis­tua riit­tä­vän voi­mak­kaik­si, jot­ta omas­sa varas­sa pär­jää­mi­nen onnis­tuu mah­dol­li­sim­man hyvin ja uudel­leen sai­ras­tu­mi­sen toden­nä­köi­syys jää pie­nek­si. Aina tämä ei kui­ten­kaan ole mah­dol­lis­ta. Hoi­to voi kes­key­tyä kah­des­ta syys­tä: 1) hoi­don mak­sa­va taho kokee, että hoi­don jat­ka­mi­seen ei rii­tä enem­pää varo­ja tai 2) sai­ras­tu­nut kokee, ettei ole val­mis para­ne­maan ja kes­keyt­tää hoi­don itse. Seu­raa­vas­sa poh­din ensin hoi­don kes­key­ty­mis­tä sil­loin, kun sai­ras­tu­nut oli­si moti­voi­nut jat­ka­maan hoi­toa ja sen jäl­keen pureu­dun tilan­tee­seen, jos­sa sai­ras­tu­neen omat voi­mat eivät rii­tä hoi­don jat­ka­mi­seen.

Para­ne­mi­sen jat­ku­mi­nen koto­na ennen­ai­kai­ses­ti kes­key­te­tyn osas­to­hoi­don jäl­keen

Kun omaan varaan­sa jou­tuu ennen kuin sii­hen oli­si ihan val­mis, täy­tyy sai­ras­tu­neen ja hänen tuki­jouk­ko­jen­sa olla eri­tyi­sen valp­paa­na, jot­ta hoi­dos­sa saa­vu­tet­tu­ja tulok­sia ei mene­te­tä. Koto­na eteen voi nous­ta yllät­tä­viä haas­tei­ta, sil­lä syö­mis­häi­riö saat­taa alkaa hel­pos­ti nos­taa pää­tään ympä­ris­tös­sä, jos­sa oirei­lua on aiem­min tapah­tu­nut. Ihmi­sen mie­lel­le on tyy­pil­lis­tä, että se aset­tuu tois­ta­maan toi­min­ta­mal­le­ja, joi­hin se on tie­tys­sä pai­kas­sa tot­tu­nut. Tämä usein tapah­tuu niin auto­maat­ti­ses­ti, ettei sitä huo­maa ennen kuin on tul­lut jo teh­neek­si jotain katu­mus­ta aiheut­ta­vaa van­hoi­hin tapoi­hin kuu­lu­vaa.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa pyri­tään kes­key­ty­vän­kin hoi­don jäl­kei­siin haas­tei­siin varau­tu­maan suun­nit­te­le­mal­la ja tuke­mal­la koto­na ole­mi­sen onnis­tu­mis­ta. Osas­tol­la käy­tös­sä olleet ruo­ka­lis­tat anne­taan mukaan tark­ko­jen toi­min­taoh­jei­den kera. Osas­tol­la aloi­tet­tua ate­ria­ryt­miä sekä opit­tu­ja ruo­ka­mää­riä on tär­ke­ää nou­dat­taa tar­kas­ti, jot­ta este­tään syö­mis­häi­riö­tä tuke­vaa käyt­täy­ty­mis­tä otta­mas­ta jalan­si­jaa. Pak­ko-oirei­den pitä­mi­nen loi­tol­la on niin ikään tär­ke­ää, sil­lä ne ovat yhtä vah­va syö­mis­häi­riö­oi­re kuin ali­syö­mi­nen tai ahmi­mi­nen. Tämän vuok­si mm. käve­ly­lenk­kien pituuk­sia, ylen­palt­tis­ta koti­töi­den teke­mi­sen tar­vet­ta, lii­al­lis­ta läk­sy­jen lukua sekä muu­ta kii­vas­ta puu­has­te­lua on pidet­tä­vä tar­kas­ti sil­mäl­lä. Aina kun syö­mis­häi­riö­tä tuke­va ajat­te­lu mei­naa alkaa ohja­ta toi­min­taa, on sil­le lai­tet­ta­va yhteis­tuu­min lop­pu. Sel­keäs­ti sovi­tut sään­nöt aut­ta­vat täs­sä, sil­lä kaik­kien tie­täes­sä kuin­ka toi­mia krii­si­ti­lan­tees­sa, on kun­nial­la sel­viy­ty­mi­nen hel­pom­paa.

Kes­ken­jää­neen osas­to­hoi­don jäl­keen lähei­set jou­tu­vat­kin usein otta­maan kon­tol­leen hoi­ta­vien hen­ki­löi­den teh­tä­viä ja tar­joa­maan run­saas­ti tukea sai­ras­ta­van para­ne­mis­pro­ses­siin. Syö­mis­häi­riöt ovat sit­kei­tä sai­rauk­sia ja saa­vat para­ne­mi­ses­ta vah­vas­ti­kin moti­voi­tu­neen hen­ki­lön toi­si­naan sor­tu­maan oirei­lun hou­ku­tuk­siin. Mui­den puut­tues­sa tilan­tee­seen tulee sai­ras­ta­val­ta usein kiuk­kui­sia vas­ta­reak­tio­ta, joi­ta läheis­ten voi olla ras­kas­ta kes­tää jos ne jat­ku­vat pit­kään. On kui­ten­kin tär­ke­ää, että para­ne­mis­ta tue­taan pit­kä­jän­tei­ses­ti. Läheis­ten oma jak­sa­mi­nen nousee täs­sä tilan­tees­sa kes­kei­seen mer­ki­tyk­seen ja hei­dän oli­si­kin hyvä roh­keas­ti hakea itsel­leen tar­vit­se­maan­sa apua ja tukea.

Osal­la kotiin paluu van­hem­pien luok­se ei ole mah­dol­lis­ta tai jär­ke­vää. Täl­lai­sis­sa tilan­teis­sa oli­si­kin tär­ke­ää, että toi­pu­mi­sen tuke­na oli­si jon­kin­lai­nen lähei­sis­tä muo­dos­tu­va tuki­verk­ko. Läheis­ten mah­dol­li­suu­det tukea vai­keas­sa tilan­tees­sa ovat sitä parem­mat, mitä enem­män he ovat olleet jo osas­to­hoi­don aika­na muka­na syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van tuke­na. Tii­vis yhteis­työ hoi­ta­vien hen­ki­löi­den kans­sa jo hoi­don aika­na onkin tär­ke­ää.

Ammat­tia­pu ennen­ai­kai­ses­ti kes­key­te­tyn hoi­don jäl­keen

Lähet­tä­vän tahon kes­keyt­täes­sä hoi­don ennen­ai­kai­ses­ti, he otta­vat takai­sin itsel­leen vas­tuun hoi­don toteut­ta­mi­ses­ta. Ihan­ne­ta­pauk­ses­sa siir­to tapah­tuu tii­viis­sä yhteis­työs­sä. Lähet­tä­vä taho taval­li­ses­ti pyy­tää kir­jal­lis­ta jat­ko­hoi­to­suun­ni­tel­maa, johon kir­joi­te­taan tar­kas­ti Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tii­min ehdo­tus hoi­don ele­men­teis­tä jat­kos­sa. Tämä käsit­tää esi­mer­kik­si ruo­kai­luis­sa tar­jot­ta­van tuen mää­rän, muus­ta oirei­lus­ta luo­pu­mi­ses­sa tar­vit­ta­van tuen, Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen ravit­se­mus­te­ra­peu­tin laa­ti­man ruo­ka­lis­tan, työs­tön alla ole­vien psyyk­kis­ten oirei­den kuvauk­set jne. Siir­to­ti­lan­tees­sa lähet­tä­vä taho myös arvioi itse sai­ras­tu­neen tilan­teen ja tekee oman yksik­kön­sä hoi­to­mal­liin sopi­van hoi­to­suun­ni­tel­man arvion­sa perus­teel­la.

Usein hoi­don kes­key­ty­mi­nen sai­ras­tu­neen halu­tes­sa jat­kaa, aiheut­taa hänel­le ja hänen per­heel­leen voi­mak­kaan pet­ty­myk­sen. Täl­löin lähet­tä­vän tahon tär­keä­nä teh­tä­vä­nä onkin panos­taa voi­mak­kaas­ti luot­ta­muk­sen raken­ta­mi­seen sai­ras­tu­neen ja hänen per­heen­sä kans­sa. Per­heel­le on tär­ke­ää, että sai­ras­tu­neen para­ne­mi­nen saa jat­kua ja että hoi­don laa­tu jat­kuu hyvä­nä. Tie­don anta­mi­nen, hoi­to­suun­ni­tel­man teko ja läheis­ten sekä sai­ras­tu­neen tark­ka kuu­le­mi­nen ovat avai­n­asioi­ta. Luot­ta­muk­sen palau­tu­mi­seen kuluu jos­kus hie­man aikaa, mut­ta tähän on tär­ke­ää panos­taa, jot­ta hoi­don jat­ku­mi­nen mah­dol­lis­tuu.

Käy­tän­nös­sä tavoit­tee­na on jat­kaa hoi­toa omal­la paik­ka­kun­nal­la siten, että para­ne­mi­nen pää­see jat­ku­maan sau­mat­to­mas­ti. Tähän tar­vi­taan sekä hoi­ta­vien hen­ki­löi­den että sai­ras­tu­neen ja hänen per­heen­sä panos­tus­ta. On aina sai­ras­tu­neen etu, että hänen ympä­ril­lään ole­vat tuki­hen­ki­löt puhal­ta­vat yhteen hii­leen. Hoi­to­pai­kan muut­tues­sa hoi­to aina väis­tä­mät­tä muut­tuu jon­kin ver­ran, sil­lä jokai­sel­la hoi­to­pai­kal­la on oma hoi­to­kult­tuu­rin­sa ja hoi­to­mal­lin­sa. Siir­ron tapah­tues­sa tulee­kin aina väis­tä­mät­tä jon­kin ver­ran uuteen sopeu­tu­mis­ta – uudet hoi­ta­vat hen­ki­löt, uusi ympä­ris­tö ja uusi tapa koh­da­ta para­ne­mi­sen haas­teet. Pie­ni sopeu­tu­mis­jak­so on luon­nol­li­nen ja sil­le kan­nat­taa antaa sen vaa­ti­ma aika.

Para­ne­mi­sen jat­ku­mi­nen koto­na sai­ras­tu­neen kes­keyt­täes­sä hoi­don itse

Sai­ras­tu­neen kokies­sa, että oireis­ta luo­pu­mi­nen on täs­sä het­kes­sä hänel­le lii­an suu­ri haas­te ja että para­ne­mi­nen pelot­taa lii­kaa, hän saat­taa jos­kus pää­tyä kes­keyt­tä­mään hoi­don itse. Täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa hän usein halu­aa myös joko vält­tää hoi­toa omal­la paik­ka­kun­nal­la tai ottaa vas­taan vain mini­maa­li­sen tuen, joka mah­dol­lis­taa sai­rau­den yllä­py­sy­mi­sen. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa pyri­tään aina täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa moti­voi­maan sai­ras­tu­nut­ta roh­kais­tu­maan sai­rau­den voit­ta­mi­seen, sil­lä mie­les­täm­me perik­si anta­mi­sel­le ei ole kos­kaan riit­tä­vän hyvää syy­tä. Para­ne­mi­nen on aina kaik­kien vai­keuk­sien voit­ta­mi­sen arvois­ta, vaik­ka se oli­si pelot­ta­vaa tai ras­kas­ta.

Itse teh­dyn hoi­don­kes­key­tyk­sen jäl­keen hoi­to­vas­tuu siir­tyy usein käy­tän­nös­sä läheis­ten har­teil­le. Täl­löin tär­ke­ää, että lähei­set etsi­vät itsel­leen tukea, jot­ta jak­sa­vat tukea sai­ras­ta­vaa. Lähei­set eivät voi toi­mia hoi­ta­vi­na hen­ki­löi­nä täy­sin samal­la taval­la kuin ammat­ti­hen­ki­löt, sil­lä he ovat tilan­tees­sa aina huo­li­neen ja pel­koi­neen muka­na eikä kaik­kien tilan­tei­den rau­hal­li­nen kes­tä­mi­nen ole mah­dol­lis­ta, kun haas­teet ovat läs­nä 24/7. Väis­tä­mät­tä tulee uupu­mis­ta ja ris­ti­rii­to­ja, jol­loin jak­sa­mi­nen voi olla koe­tuk­sel­la. Tämä on täy­sin nor­maa­lia täs­sä tilan­tees­sa, eikä itse­ään pidä syyl­lis­tää eikä vaa­tia lii­ko­ja. Läheis­ten kan­nat­taa hyväk­syä se, että teke­vät par­haan­sa niil­lä voi­mil­la, jot­ka ovat käy­tös­sä. Välil­lä jak­saa enem­män ja välil­lä pin­na palaa her­kem­min.

Hoi­don kes­keyt­tä­neen koh­taa­mi­ses­sa on tär­kein­tä toi­von vala­mi­nen häneen ja roh­keu­den etsi­mi­nen para­ne­mis­pro­ses­sin jat­ka­mi­sek­si. On hyö­dyl­lis­tä, jos hoi­don kes­keyt­tä­nyt uskal­taa vas­taa­not­taa apua jol­tain ammat­ti­hen­ki­löl­tä, joka voi aut­taa hän­tä pel­ko­jen voit­ta­mi­ses­sa ja ter­veh­ty­mis­tä tuke­van pers­pek­tii­vin löy­ty­mi­ses­sä. Pelok­kaan syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van hoi­ta­mi­ses­sa avai­na­se­mas­sa on hänen kuu­le­mi­sen­sa, rin­nal­la kul­ke­mi­nen ja pel­ko­jen koh­taa­mi­nen yhdes­sä hänen kans­saan. Rii­te­le­mi­nen ja pakot­ta­mi­nen eivät taval­li­ses­ti tuo­ta kovin hyvää lop­pu­tu­los­ta, joten kes­kus­te­lu­yh­tey­den löy­ty­mi­seen kan­nat­taa panos­taa.

Tilan­net­ta, jos­sa hoi­don kes­keyt­tä­vä palaa asu­maan yksi­nään omaan asun­toon­sa ilman min­kään­lais­ta tuki­verk­koa, tulee vält­tää kai­kin kei­noin. Täl­lai­ses­sa tilan­tees­sa aikui­sen­kin hoi­don kes­keyt­tä­neen koh­dal­la van­hem­pien, sisa­rus­ten tai ystä­vien on hyvä tar­jo­ta tuke­aan, mikä­li se vain on mah­dol­lis­ta. Yksin jää­des­sään sai­ras­ta­van on help­poa upo­ta syö­mis­häi­riöi­seen maa­il­maan­sa ja altis­tua kai­kil­le syö­mis­häi­riön vaa­roil­le.

Mitä teh­dä jos tilan­ne koto­na huo­no­nee hoi­don kes­keyt­tä­mi­sen jäl­keen?

Jos­kus hoi­don kes­keyt­tä­mi­sen jäl­keen sai­ras­tu­neen voin­ti heik­ke­nee voi­mak­kaas­ti. Täl­löin voi olla, että hän havah­tuu tilan­tee­seen ja on aikai­sem­paa val­miim­pi otta­maan vas­taan hoi­toa. Hän on saat­ta­nut hoi­don kes­keyt­täes­sään uskoa, että pys­tyy itse jat­ka­maan para­ne­mis­taan omas­sa varas­saan. Huo­mat­tu­aan,  että tämä ei onnis­tu­kaan, hän saat­taa olla avoin vas­taa­not­ta­maan tar­vit­se­maan­sa hoi­toa. Näin kes­keyt­tä­mi­nen jos­kus syn­nyt­tää juu­ri sen tar­vi­tun uskon pala­sen, joka mah­dol­lis­taa hoi­don saat­ta­mi­sen menes­tyk­sek­kääs­ti lop­puun.

Toi­si­naan käy niin, että kun­non heik­ke­ne­mi­ses­tä huo­li­mat­ta sai­ras­tu­nut kokee vai­kea­na pala­ta hoi­don pii­riin. Sai­ras­tu­neen hen­gen pelas­ta­mi­sek­si jou­du­taan jos­kus tur­vau­tu­maan pak­ko­kei­noi­hin. Pakot­ta­mi­nen on aina vii­mei­nen kei­no ja sii­hen kan­nat­taa tur­vau­tua vain sil­loin, jos sai­ras­tu­nut menee oirei­lun­sa vuok­si niin huo­noon kun­toon, että hänen fyy­si­nen ter­vey­ten­sä on vaka­vas­ti uhat­tu­na. Jos jou­du­taan tilan­tee­seen, jos­sa pakot­ta­mi­nen esi­mer­kik­si sisä­tau­ti- tai sul­je­tul­le psy­kiat­ri­sel­le osas­tol­le on vält­tä­mä­tön­tä, koros­tuu lem­peän lähes­ty­mi­sen mer­ki­tys. Ylei­se­nä sään­tö­nä voi­si­kin pitää, että mitä kovem­pia toi­men­pi­tei­tä jou­du­taan teke­mään, sitä tär­keäm­pää on, että ne teh­dään mah­dol­li­sim­man lem­peäl­lä asen­teel­la. Vihai­ses­ti tai koval­la otteel­la teh­dyt kovat toi­men­pi­teet voi­vat trau­ma­ti­soi­da sai­ras­tu­neen ja pit­kit­tää para­ne­mi­sen onnis­tu­mis­ta.

Sai­ras­tu­neen voin­nin hei­ke­tes­sä oleel­lis­ta on puut­tua tilan­tee­seen. Taval­li­sim­min sai­ras­tu­nut itse­kin ymmär­tää tilan­teen vaa­ti­van hoi­toa eikä pie­nen moti­voin­nin jäl­keen vas­tus­ta sitä. Täs­tä syys­tä onnek­si pak­ko­kei­noi­hin jou­du­taan tur­vau­tu­maan suh­teel­li­sen har­voin. Voin­nin huo­non­tues­sa, yhtey­den­ot­to lähim­pään syö­mis­häi­riöi­tä tun­te­vaan hoi­to­ta­hoon on hyvä teh­dä vii­py­mät­tä ja pysäyt­tää tilan­teen heik­ke­ne­mi­nen mah­dol­li­sim­man nopeas­ti.

Ympä­ris­tös­tä toi­voa

Hoi­don kes­key­tyes­sä syys­tä tai toi­ses­ta, sai­ras­ta­va itse on taval­li­ses­ti toi­vo­ton tai syö­mis­häi­riö­ener­gian voi­man­tun­tees­sa, eikä osaa näh­dä para­ne­mis­ta todel­li­se­na mah­dol­li­suu­te­na. Täs­sä koros­tuu­kin ympä­ris­tön mer­ki­tys toi­veik­kaan näkö­kul­man tuo­mi­ses­sa esil­le. Sai­ras­ta­va ei aina halua sitä kuul­la, mut­ta sil­le pie­nel­le osal­le hänes­sä, joka halu­aa paran­tua, posi­tii­vi­sen vies­tin kuu­le­mi­nen on elin­tär­ke­ää. Valoa kan­nat­taa siis aina luo­da pimey­teen, vaik­ka pimeys mei­nai­si­kin nie­lais­ta sen.

Vaik­ka jos­sain het­kes­sä tun­tuu, että para­ne­mi­nen on mah­do­ton­ta tai tur­haa, se ei tar­koi­ta sitä, että asia oli­si oikeas­ti niin. Syväl­lä­kin sai­rau­den syö­ve­reis­sä uiva hen­ki­lö kokee vähin­tään­kin sil­loin täl­löin het­kiä, jol­loin toi­ve para­ne­mi­ses­ta on voi­ma­kas ja todel­li­nen. Nämä ovat arvok­kai­ta tuo­kioi­ta, joi­den voi­ma kan­nat­taa tun­nis­taa ja pysäh­tyä nii­den äärel­le kokien ne täy­des­ti. Aina on mah­dol­lis­ta teh­dä jotain ja kai­kis­ta vai­keuk­sis­ta on löy­det­tä­vis­sä tie ulos. Se täy­tyy vain päät­tä­väi­ses­ti etsiä yhdes­sä tuki­jouk­ko­jen kans­sa.

Mil­lai­sia koke­muk­sia sinul­la on ollut hoi­don kes­key­ty­mi­ses­tä? Miten olet pääs­syt tilan­tees­ta eteen­päin?

Ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier