Ottei­ta sisa­ruk­sen päi­vä­kir­jas­ta

Kun syö­mis­häi­riö saa­puu per­hee­seen, koko per­heen sosi­aa­li­nen jär­jes­tys ja toi­min­ta­ta­vat saat­ta­vat jou­tua uusil­le poluil­le. Syö­mis­häi­riön pyr­ki­myk­se­nä on hyvin usein teh­dä sai­ras­tu­nees­ta huo­maa­ma­ton. Tilan­teen val­je­tes­sa per­heel­le, on syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­nut kui­ten­kin pak­ko nos­taa edes osit­tain kes­ki­öön. Koko per­he suun­taa sil­loin hel­pos­ti kaik­ki voi­ma­va­ran­sa sai­ras­tu­neen tilan­teen kohen­ta­mi­seen. Toi­vee­na on saa­da nor­maa­li per­he-elä­mä takai­sin.

Yleen­sä on var­sin taval­lis­ta, että mikä­li syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­neen per­heen­jä­se­net saa­vat jos­tain tukea (lähel­le­kään aina näin ei ole), niin tukea saa­vat sai­ras­tu­neen van­hem­mat. Sisa­ruk­set jää­vät jos­tain syys­tä vähem­mäl­le huo­miol­le tai syys­tä tai toi­ses­ta he eivät hakeu­du samal­la taval­la tuen pii­riin. Sisa­ruk­set saat­ta­vat jää­dä mel­ko yksin sisäl­lään myl­ler­tä­vien tun­tei­den­sa ja aja­tus­ten­sa kans­sa, jois­ta osaa he eivät ehkä uskal­la edes sanoa ääneen, kos­ka niis­sä kuul­taa ”kiel­let­ty” sävy. ”Ethän sinä noin voi kokea, aja­tel­la ja tun­tea, kun toi­nen on niin sai­ras! ”.

Sisa­rus­ten koke­muk­sil­le, aja­tuk­sil­le ja tun­teil­le on kui­ten­kin hyvä antaa sijaa. Sik­si­pä paneu­dun nii­hin hie­man ”päi­vä­kir­jaa” raot­ta­mal­la.

Pel­ko, huo­li ja suru

Usein sisa­ruk­set ovat huo­lis­saan sai­ras­tu­nees­ta. Pel­ko ja suru toi­sen menet­tä­mi­ses­tä on usein läs­nä. Sisa­ruk­set kui­ten­kin saat­ta­vat vai­e­ta näis­tä tun­teis­taan, kos­ka eivät halua liet­soa epä­toi­von ilma­pii­riä, kuor­mit­taa lisää van­hem­pi­aan ja sai­ras­tu­nut­ta sisa­rus­taan. Alla on muu­ta­mia esi­merk­ke­jä sisa­rus­ten pelois­ta, huo­lis­ta ja suruis­ta, jot­ka he ehkä kir­joit­ta­vat vain päi­vä­kir­jan­sa sivuil­le:

”Mitä jos mun veli ei enää toi­vu­kaan? Kenen kans­sa mä sit­ten jaan kaik­ki salai­suu­te­ni? Kenen kans­sa mä jut­te­len, kun tar­vit­sen ymmär­rys­tä van­hem­pie­ni ärsyt­tä­vyy­teen? Kenen kans­sa mä jaan lap­suu­te­ni muis­tot? Kenel­le mä ostan sen maa­il­man type­rim­män vit­si­nä oste­tun jou­lu­lah­jan? Ei mun kave­rit sitä auk­koa pys­ty täyt­tä­mään.”

”Mitä jos sis­ko, jon­ka olen tun­te­nut, ei kos­kaan enää palaa­kaan? Jos se pysyy­kin tuol­lai­se­na ärtyi­sä­nä ja vetäy­ty­nee­nä tai jos se kuo­lee? Mitä sil­le käy? Mitä mul­le sit­ten käy?”

”Huo­ma­sin, että sis­ko oli lei­po­nut kek­se­jä ja osta­nut kark­ke­ja. Se tar­joi­li nii­tä iloi­ses­ti kave­reil­leen, jot­ka kiit­te­li­vät sitä innois­saan. Mä huo­ma­sin, että se ei mais­ta­nut itse yhtään sii­nä het­kes­sä. Mik­si nuo sen kave­rit ei tajua, että sii­tä pitää olla huo­lis­saan eikä innois­saan, kun se tar­joi­lee kol­me pel­lil­lis­tä kek­se­jä ja nel­jä pus­sia kark­kia kah­del­le tyy­pil­le? Se menee ihan var­maan kave­rei­den läh­det­tyä lop­pu­jen kans­sa omaan huo­nee­seen ja sii­tä se rum­ba sit taas alkaa. En tie­dä mitä voi­sin teh­dä.”

”Näin, että vel­je­ni yrit­ti taas hui­ja­ta syö­mi­sen kans­sa. Se kui­ten­kin taas suut­tuu, jos otan asian puheek­si. Pelot­taa, että se on menoa taas.”

Kat­ke­ruus, kiuk­ku ja kyl­läs­ty­mi­nen

Syö­mis­häi­riön kurit­taes­sa koko per­het­tä, on täy­sin taval­lis­ta, että inho syö­mis­häi­riö­tä koh­taan koh­dis­tuu­kin kat­ke­ruu­te­na, kiuk­ku­na ja kyl­läs­ty­mi­se­nä sai­ras­tu­nee­seen. Kat­ke­ruus, kiuk­ku ja kyl­läs­ty­mi­nen voi­vat saa­da jopa ymmär­tä­mät­tö­myy­den piir­tei­tä, vaik­ka todel­li­suu­des­sa sisa­rus ymmär­täi­si­kin sai­raut­ta hyvin. Täs­sä muu­ta­mia esi­merk­ke­jä tun­teis­ta ja aja­tuk­sis­ta, joi­ta sisa­rus­ten on todel­la vai­kea lausua ääneen ja, joi­den käsit­te­lyyn oli­si hyvä löy­tää tilaa ja saa­da apua:

”Oli­si ollut tosi kiva pyy­tää kave­rit kylään, mut­ta enhän mä taas­kaan voi­nut. Siel­lä oli menos­sa sel­lai­nen rasit­ta­va sis­ko-show. Hir­vee mete­li ja ruu­at len­tää. Tosi teat­raa­lis­ta! Tuo sii­hen nyt sit­ten jotain kave­rei­ta päl­lis­te­le­mään. Omas­sa huo­nees­sa­kaan ei pys­ty ole­maan rau­has­sa.”

”Kuka se on taas saa­nut kai­ken huo­mion itsel­leen? Siel­lä ne pyö­ri­vät sen ympä­ril­lä kuin jot­kin kunin­kaal­lis­ten pal­ve­li­jat. Kyl­lä ottaa aivoon. Mitä­kö­hän tapah­tuis, jos mäkin alkai­sin tol­leen teke­mään? Var­maan tuli­si vaan, että kyl­lä­hän sun nyt pitää, kun ei toi sun sisa­rus pys­ty. Ihan var­mas­ti menis niin.”

”Noniin, taas on yksi jou­lu pilal­la. Hir­vee var­tioin­ti siel­lä keit­tiös­sä, että mitä ruo­kaa täs­tä talos­ta saa löy­tyä. Eikö kukaan muu­kaan sai­si syö­dä hyvin, kun toi­sel­la on vai­kee­ta ja on tol­leen pak­ko kituut­taa?”

”Taas se on alka­nut sen saman van­han kuvion. En kyl­lä nyt enää yhtään jak­sa. Ihan sama mul­le, mitä se tekee elä­mäl­lään. Mua ei enää kiin­nos­ta. Antaa men­nä vaan.”

Omat tar­peet ja lukui­sat tun­teet

Syö­mis­häi­riös­tä huo­li­mat­ta, myös sisa­ruk­sil­la on omat tar­peet, toi­veet tul­la huo­ma­tuk­si ja halu naut­tia omas­ta elä­mäs­tä. Välil­lä sisa­ruk­set uskal­ta­vat tuo­da tar­peen­sa esil­le roh­keas­ti, mut­ta mones­ti koke­vat tar­peis­taan kui­ten­kin syyl­li­syyt­tä. Ei ole myös­kään tava­ton­ta, että omien tar­pei­den jää­des­sä taka-alal­le, nousee myös edel­lä kuvat­tu­ja kat­ke­ruu­den tun­tei­ta. Täs­sä taas muu­ta­mia ottei­ta päi­vä­kir­jas­ta:

”Rakas päi­vä­kir­ja. Olen koh­dan­nut aivan iha­nan tyy­pin. Se tun­tuis kans tyk­kää­vän mus­ta. Tun­tuu niin hyväl­tä. Mut en kyl­lä uskal­la puhua tääl­lä koto­na asias­ta mitään. On kuin mun onni ois joten­kin vää­rin tän kai­ken kes­kel­lä. Onko se ok, jos mul­la menee hyvin?”

”Suku­lai­set kävi­vät tänään kyläs­sä. Veli on just nyt osas­tol­la hoi­dos­sa. Täti, mum­mo ja serk­ku vaan kyse­li­vät, että miten se sun veli jak­saa. Ihan eka­na kysyi­vät sitä, vaik­ka veli ei ole edes pai­kal­la. Serk­ku tais jos­sain vai­hees­sa kysyä, että mitä mul­le kuu­luu. Mut sekin oli vain vähän sel­lais­ta rupat­te­lua ilman sisäl­töä. Ehkä mun kuu­lu­mi­sil­la ei ole niin väliä.”

”Tänään oli tosi huo­no päi­vä. Tun­tui, että mis­tään mun elä­mäs­sä ei tule mitään. Ois teh­nyt mie­li itkeä ja sanoa äidil­le mil­tä mus­ta tun­tuu. Mut enhän mä voi­nut. Näin­hän mä, että äiti on itse­kin ihan syvis­sä vesis­sä. Itke­nyt var­maan sil­mät pääs­tään vii­me yönä. Ei kai se nyt tart­tee enää mun­kin mur­hei­ta kan­net­ta­vak­seen.”

”Mul­la oli tänään hyvä fii­lis. Kukaan ei voi ottaa sitä mul­ta pois. Ker­ran­kin mä nau­tin täs­tä, vaik­ka sis­kol­la menee­kin huo­nos­ti. Mun ei tar­vit­se lopet­taa sen takia elä­mis­tä. Tän mä oon ansain­nut.”

Mitä jos aja­tuk­set ja tun­teet eivät jäi­si­kään vain päi­vä­kir­jan sivuil­le?

On help­po ymmär­tää, mik­si osas­ta edel­lä kuva­tuis­ta aja­tuk­sis­ta ja tun­teis­ta voi tun­tea syyl­li­syyt­tä. Ne on ras­kai­ta ääneen sanot­tui­na ja ras­kai­ta pitää sisäl­lään. Tun­tei­den patoa­mi­nen ei yleen­sä joh­da mihin­kään hyvään ja nämä ”kiel­le­tyt” tun­teet saat­ta­vat­kin jos­sain vai­hees­sa pur­kau­tua hal­lit­se­mat­to­mas­ti. Tämän vuok­si oli­si hyvä, että sisa­ruk­set­kin pää­si­si­vät tuen pii­riin. Tuen avul­la sisa­ruk­set voi­si­vat huo­ma­ta, että omat tun­teet ovat täy­sin sal­lit­tu­ja, eivät­kä ne ole este syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van sisa­ruk­sen toi­pu­mi­sel­le. Eivät edes ne kat­ke­rim­mat ja ”itsek­käim­mät”. Eikä nuo aja­tuk­set ja tun­teet tar­koi­ta sitä, että sisa­rus ei ymmär­täi­si syö­mis­häi­riö­tä. Hän voi ymmär­tää sen lii­an­kin raa­dol­li­ses­ti. Kai­kil­la on kui­ten­kin oma elä­mä ja omat tar­peen­sa – Oikeus myös omaan hyvin­voin­tiin.

Sisa­ruk­set jää­vät usein syys­tä tai toi­ses­ta tuen ulko­puo­lel­le. Per­he­ta­paa­mi­siin tule­vat sai­ras­tu­neen lisäk­si ehkä vain van­hem­mat, sisa­ruk­sil­le ei tar­jo­ta tukea ollen­kaan tai sisa­rus ei näe, että tuki oli­si hänel­le sopi­vak­si muo­toil­tua, toi­mi­vaa. Ehkä tar­jot­tu tuki ei koh­taa sisa­rus­ta, kos­ka tuki­kei­not ovat suun­nat­tu enem­män aikui­sil­le tai tuki ei nivou­du oikeal­la taval­la sisa­rus­ten elä­mään. Tai ehkä tuki on lii­an ana­lyyt­tis­tä. En tie­dä. Tie­dän kui­ten­kin, että mitä vah­vem­pi on toi­pu­van ympä­ril­lä ole­va tuki­verk­ko, sitä hel­pom­pi syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van on jak­saa tais­tel­la. Mitä vah­vem­min sai­ras­tu­nut jak­saa tais­tel­la, sitä toden­nä­köi­sem­min per­he saa takai­sin sosi­aa­li­sen per­he-elä­män­sä tai uudis­tu­neen vah­vem­man sel­lai­sen.

Kysyi­sin­kin nyt ehkä hie­man har­voin kysy­tyt kysy­myk­set: Mil­lais­ta tukea sinä sisa­ruk­se­na kai­pai­sit? Ja ennen kaik­kea – Mitä sinul­le kuu­luu, sisa­rus?

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen