Onko syö­mis­häi­riön sai­ras­ta­mi­nen huo­mio­ha­kui­suut­ta?

Ome­na­tu­van blo­gi­kir­joi­tuk­siin tuli mie­len­kiin­toi­sia poh­din­to­ja sii­tä, mikä roo­li huo­mio­ha­kui­suu­del­la on syö­mis­häi­riön sai­ras­ta­mi­sen motii­vi­na. Ajat­te­lim­me aiheen ole­van niin kes­kei­nen, että halusim­me omis­taa sil­le oman blo­gi­kir­joi­tuk­sen. Huo­mio­ha­kui­suus on nimit­täin moni­mut­kai­sem­pi ilmiö kuin äkki­kat­so­mal­la arvai­si. Tut­kai­len täs­sä kir­joi­tuk­ses­sa ensin hie­man mitä huo­mio­ha­kui­suus on ja mikä sen roo­li on ihmi­sen elä­mäs­sä. Sen jäl­keen poh­din kuin­ka se kaik­ki liit­tyy syö­mis­häi­riöi­hin.

Huo­mion saa­mi­nen­han on meil­le kai­kil­le var­hais­lap­suu­des­sa elin­tär­ke­ää. Van­hem­piem­me tar­joa­ma huo­mio ker­too meil­le, että olem­me tur­vas­sa, tar­peem­me tyy­dy­te­tään, olem­me arvok­kai­ta ja että ihmi­siin voi luot­taa. Nämä elä­mäm­me koos­sa­pi­tä­vät voi­mat raken­tu­vat mei­hin vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa hoi­vaa­jiem­me kans­sa ja se puo­les­taan vaa­tii mel­ko omis­tau­tu­nut­ta huo­mion anta­mis­ta.

Huo­mion saa­mi­nen ja sen kai­paa­mi­nen ei siis ole mikään pik­ku­jut­tu. Riit­tä­mä­tön huo­mion saa­mi­nen lap­se­na jät­tää ihmi­seen tun­teen ulko­puo­li­suu­des­ta, kel­paa­mat­to­muu­des­ta ja riit­tä­mät­tö­myy­des­tä. Lap­si alkaa uskoa, että ei ole kiin­nos­ta­va oma­na itse­nään, että hän ei ansait­se huo­mio­ta. Täs­tä huo­li­mat­ta huo­mion kai­puu voi olla val­ta­va.

Kun samaan aikaan uskoo ettei ansait­se huo­mio­ta ja kai­paa sitä kipeäs­ti, pyr­kii mie­li rat­kai­se­maan tämän ris­ti­rii­dan jär­jes­tä­mäl­lä asiat niin, että huo­mio tulee ikään kuin pyy­tä­mät­tä. Kun esi­mer­kik­si voi oikein huo­nos­ti, muis­sa herää hel­pos­ti hoi­vaa­mi­sen halu. Kun on oikein fik­su ja menes­tyy opin­nois­sa tai työs­sä, saa jäl­leen huo­mio­ta ilman, että sitä tar­vit­see aktii­vi­ses­ti pyy­tää. Sama tapah­tuu, kun on oikein haus­ka tai kun tekee mui­den puo­les­ta hei­dän toi­vo­mi­aan asioi­ta. Mie­li on todel­la ove­la ja kek­se­liäs pyr­kies­sään täyt­tä­mään tämän moni­mut­kai­sen tar­peen.

Mie­len­kiin­tois­ta täs­sä koko kuvios­sa onkin se, että vaik­ka mie­li kuin­ka kek­si­si hie­not kei­not huo­mion saa­mi­sek­si, ei ihmi­sel­le tule kos­kaan sel­lais­ta tun­net­ta, että ”nyt tuli tar­peek­si huo­mio­ta ja olen tyy­dyt­ty­nyt”. Huo­mio­ta pitää­kin saa­da jat­ku­vas­ti lisää ja elä­mäs­tä voi­kin muo­dos­tua yksi suu­ri huo­mion­ha­ku­kam­pan­ja. Mik­si tyy­dy­tys­tä ei sit­ten tule kai­kes­ta hie­nos­ta yri­tyk­ses­tä huo­li­mat­ta?

Se joh­tuu sii­tä, että ihmi­sen mie­leen kehit­tyy puut­teen oheen este. Mis­sä tar­ve, siel­lä muu­ri. Kun olem­me kas­va­neet huo­mion­nä­läs­sä, olem­me jou­tu­neet jat­ku­vas­ti koh­taa­maan pet­ty­mys­tä ja tus­kaa sii­tä, ettem­me saa tar­vit­se­maam­me huo­mio­ta. Vähi­tel­len mie­li alkaa puo­lus­tau­tua tätä jat­ku­vaa kipe­ää teke­vää pet­ty­mys­tä vas­taan siten, että se ei uskal­la huo­lia huo­mio­ta sil­loin­kaan kun sitä oli­si tar­jol­la. Mie­li on oppi­nut, että jos joku tar­jo­aa huo­mio­ta, se vede­tään kui­ten­kin pois eikä toi­sen kiin­nos­tus ole aitoa. Mie­li tie­tää, että pet­ty­mys aina ennen pit­kää seu­raa huo­mion saa­mis­ta, joten sen on täy­ty­nyt raken­taa itsel­leen suo­ja. Suo­ja pitää loi­tol­la pet­ty­myk­sen, mut­ta se pitää loi­tol­la myös kipeäs­ti kai­va­tun huo­mion saa­mi­sen koke­muk­sen.

Jos mie­li samal­la suo­jaa itse­ään pet­ty­myk­sel­tä, kun se hakee huo­mio­ta, ei mikään mää­rä huo­mio­ta pää­se tämän vai­val­la raken­ne­tun suo­ja­muu­rin ylit­se. Näin näl­kä jää, vaik­ka ravin­toa oli­si run­sain mitoin tar­jol­la. Tera­pia­maa­il­mas­sa puhu­taan­kin ”herk­ku­pöy­tien ääreen nään­ty­mi­ses­tä” – myös ei-syö­mis­häi­riöi­sis­sä yhteyk­sis­sä. Se on hyvin taval­li­nen mie­len ilmiö. Saman­kal­tai­nen ilmiö esiin­tyy myös esi­mer­kik­si lähei­syy­den pelos­sa. Toi­sen ihmi­sen lähei­syyt­tä kai­va­taan kipeäs­ti, mut­ta suh­tee­seen ei uskal­le­ta antau­tua sii­nä pelos­sa, että toi­nen saat­taa jos­sain vai­hees­sa kyl­läs­tyä ja hylä­tä. Kun toi­nen sanoo rakas­ta­van­sa, ei tätä usko­ta­kaan. Kai­vat­tua rak­kaut­ta ei osa­ta ottaa vas­taan, kos­ka pet­ty­myk­sel­tä suo­jaa­vat muu­rit ovat niin voi­mak­kaat.

Onko siis syö­mis­häi­riöi­den sai­ras­ta­mi­ses­sa kyse huo­mio­ha­kui­suu­des­ta? Kyl­lä näin voi olla. Mut­ta kyse on todel­la kipeäs­tä asias­ta ja syväs­tä haa­vas­ta. Ei mis­tään pin­nal­li­ses­ta ja vähä­tel­tä­väs­tä tur­ha­mai­suu­des­ta. Huo­mion saa­mi­sen tar­ve, kon­tak­ti toi­siin ihmi­siin, yhtei­söön kuu­lu­mi­sen tar­ve on meis­sä kai­kis­sa sisä­syn­tyi­se­nä. Tois­ten ihmis­ten huo­mion kaut­ta saam­me koke­muk­sem­me arvos­tam­me ja pai­kas­tam­me yhtei­sös­säm­me, mikä on meil­le kai­kil­le elin­tär­ke­ää.

Näin ollen syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­va hen­ki­lö, jol­la on kipeä huo­mion kai­puu, täy­tyy saa­da arvos­ta­vaa ja paran­ta­vaa huo­mio­ta osak­seen. Tämän lisäk­si hänen täy­tyy oppia otta­maan tätä huo­mio­ta vas­taan. Täs­sä on ikään kuin avain ja luk­ko. Kum­pi­kaan ei ole hyö­dyl­li­nen ilman tois­ta, vaan molem­mat tar­vi­taan. Kyky vas­taa­not­taa sitä asi­aa, mitä kipeim­min tar­vit­see, voi­kin olla hoi­dos­sa kes­kei­sin tee­ma. Ilman tätä kykyä jää ikui­nen vajaus, ikui­nen näl­kä. Sil­loin­kin kun kai­vat­tua asi­aa on run­sain mitoin tar­jol­la.

Mie­les­tä­ni syö­mis­häi­riöi­hin kuu­luu usein huo­mion saa­mi­sen syvä kai­puu ja samal­la suu­ri vai­keus vas­taa­not­taa posi­tii­vis­ta huo­mio­ta – eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun koe­taan että sitä ei olla ansait­tu. Monien sai­ras­ta­vien mie­les­tä hyväk­syn­tä ja huo­mio pitää ansai­ta ole­mal­la tie­tyn­lai­nen, täyt­tä­mäl­lä tie­tyt vaa­ti­muk­set, suo­rit­ta­mal­la. Aja­tus sii­tä, että oli­si hyväk­syt­tä­vä ja iha­na juu­ri sel­lai­se­naan – kaik­ki­ne kar­voi­neen ja oirei­neen päi­vi­neen – on todel­la monel­le suo­ras­taan mah­do­ton. Oma toi­vee­ni oli­si, että huo­mion tar­ve syö­mis­häi­riöi­sel­lä osat­tai­siin näh­dä sil­le kuu­lu­vas­sa arvos­sa. Kysees­sä on kes­kei­nen, syvä, ihmi­syy­den perus­tar­ve, joka ansait­see tul­la kuul­luk­si, näh­dyk­si ja tyy­dy­te­tyk­si arvos­ta­vas­ti ja kun­nioi­tuk­sel­la.

Mitä miel­tä sinä olet syö­mis­häi­ri­öön liit­ty­väs­tä huo­mion tar­pees­ta?

Kesäi­sin ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier

Kir­joit­ta­ja on Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen toi­min­nan­joh­ta­ja, psy­ko­lo­gi ja kog­ni­tii­vi­nen psy­ko­te­ra­peut­ti (VET)