Mies­ten syö­mis­häi­riöt – Miron tari­na

Työ­his­to­ria­ni aika­na Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa olen usein kuul­lut kom­ment­te­ja ”Teil­lä on var­maan lähin­nä nai­sia hoi­dos­sa”, ”Joo ne syö­mis­häi­riöt tai­ta­vat olla nii­tä tyt­tö­jen jut­tu­ja” jne. Edel­leen­kin näyt­tää ole­van val­lal­la sel­lai­nen käsi­tys, että pojat ja mie­het eivät juu­ri­kaan sai­ras­tu syö­mis­häi­riöi­hin. Tätä vir­heel­lis­tä käsi­tys­tä kor­ja­tak­se­ni, pää­tin kir­joit­taa aihees­ta. Sain kun­nian haas­ta­tel­la noin 15 vuot­ta sit­ten syö­mis­häi­riön sai­ras­ta­nut­ta Miroa. Kii­tos Mirol­le, että läh­dit haas­tat­te­luun mukaan. Täs­sä Miron tari­na:

Olin seit­se­män­nel­lä luo­kal­la. Kou­luun mene­mi­nen oli vii­me aikoi­na alka­nut jän­nit­tää minua. Kou­lus­sa oli vai­kea kes­kit­tyä opis­ke­luun. Aja­tuk­set pyö­ri­vät sii­nä mitä väli­tun­nil­la tulee tapah­tu­maan, saan­ko olla ruo­ka­las­sa rau­has­sa tai saan­ko kul­kea kou­lu­mat­ka­ni tur­vas­sa. Väli­tun­nil­la kou­lun pihal­la saa­pas­te­li pari pien­tä isän­maan toi­voa pilot­ti­ta­keis­saan syl­jes­kel­len ja odot­taen mil­loin osui­sin koh­dal­le hen­ki­ses­ti tai fyy­si­ses­ti alis­tet­ta­vak­si. Monet luok­ka­to­ve­rit tie­si­vät kiusaa­mi­ses­ta, mut­ta eivät sii­hen puut­tu­neet. Väki­val­lal­la uhkai­lu tuk­kii hyvin nuor­ten suut, sil­lä kukaan ei halua olla seu­raa­va­na jonos­sa, mis­tä Samu­li Put­ron­kin bii­si “Mil­loin jät­kät tulee” hyvin ker­too.

Kah­dek­san­nel­la luo­kal­la huo­ma­sin, että itse­tun­to­ni oli poh­ja­mu­dis­sa. Ulko­puo­li­suu­den tun­ne oli val­ta­va, vaik­ka minul­la ystä­viä oli­kin. Mur­ro­si­kä­kin pis­ti oman lusik­kan­sa tilan­tee­seen ja häm­men­si sop­paa enti­ses­tään. Yhte­nä päi­vä­nä kave­ri hauk­kui minua leik­ki­mie­li­ses­ti läs­kik­si. Enhän minä sitä ollut, mut­ta tuo vit­si osui johon­kin arkaan koh­taan. Aloin­kin laih­dut­taa. Minus­ta tun­tui, että laih­tu­mi­nen toi­si minul­le jol­lain taval­la pal­jon kai­paa­maa­ni sosi­aa­lis­ta hyväk­syn­tää. 

Laih­du­tus meni kui­ten­kin öve­rik­si. Joi­na­kin päi­vi­nä saa­toin syö­dä vain appel­sii­nin. Toi­se­na päi­vä­nä huo­ma­sin vahin­gos­sa, että osa­sin oksen­taa halu­tes­sa­ni ilman, että minun tar­vit­si sitä miten­kään eri­tyi­ses­ti yrit­tää. Joi­na­kin päi­vi­nä saa­toin­kin oksen­taa, jos olin mie­les­tä­ni syö­nyt lii­kaa. Pai­non pudot­ta­mi­sel­la koin saa­va­ni kont­rol­lin elä­mäs­tä­ni. Tavoit­teet oli­vat yksin­ker­tai­sia ja kon­kreet­ti­sia. Jokai­sen kilon myö­tä koin saa­vut­ta­nee­ni jotain. Tun­sin olo­ni joten­kin nor­maa­lim­mak­si ja uskal­sin raot­taa ympä­ril­le­ni kas­vat­ta­maa­ni sosi­aa­lis­ta kuor­ta. Mui­den kans­sa oli hel­pom­pi olla, kun hyväk­syin joten­kin itse­ni. Alku oli­kin var­si­nais­ta huu­maa, enkä itse­kään oival­ta­nut mihin olin suis­tu­mas­sa. Huo­ma­sin vain kuin­ka itse­tun­to­ni kas­voi ja elä­mä tun­tui hal­li­tum­mal­ta. Sen olon kans­sa oli help­po kuher­rel­la ja upo­ta syvem­mäl­le.

Pai­no­ni tip­pu­mi­nen ei kui­ten­kaan jää­nyt kou­lun ter­vey­den­hoi­ta­jal­ta huo­maa­mat­ta. Ter­vey­den­hoi­ta­ja pis­ti aktii­vi­ses­ti pyö­rät pyö­ri­mään, mikä tun­tui sil­loin minus­ta hie­man tur­hal­ta. Tun­tui, että ympä­ris­tö lii­oit­te­li tilaa­ni. Oli­han se minus­ta hie­man outoa, että minul­la oli tyt­tö­jen sai­rau­dek­si miel­tä­mä­ni sai­raus, mut­ta en kui­ten­kaan itse ollut tilas­ta­ni huo­lis­sa­ni. Sai­raa­laan jou­tu­mi­nen tun­tui­kin ärsyt­tä­väl­tä ja siel­lä sai­raus alkoi ensim­mäis­tä ker­taa tun­tu­maan kär­si­myk­sel­tä. 

Sai­raa­la­jak­son jäl­keen pää­sin tera­pi­aan ja kou­lus­sa ruo­kai­lu­ja alet­tiin val­voa. Ruo­kai­lu­jen val­vo­mi­nen tun­tui type­räl­tä, kos­ka koin, että osai­sin syö­dä, jos haluai­sin. Sitä en alkuun halun­nut, sil­lä koin saa­nee­ni sai­rau­del­ta niin pal­jon. En yhdis­tä­nyt väsy­mys­tä, ham­pai­den rei­kiin­ty­mis­tä ja sitä, että kaik­ki tun­tui joten­kin ras­kaal­ta sii­hen, että syö­mi­nen ei ollut kun­nos­sa, oksen­sin ja kai­ken kes­kiös­sä oli vaa’an näyt­tä­mät luke­mat. 


Tera­pias­sa sil­mä­ni kui­ten­kin avau­tui­vat. Aloin hah­mot­taa todel­li­suut­ta ja omaa kehoa­ni. Vai­keu­det sai­vat seli­tyk­sen. En ollut huo­man­nut­kaan mil­lai­sen taa­kan sai­raus oli elä­mää­ni tuo­nut. En ollut huo­man­nut, miten vaa’an tui­jot­ta­mi­nen aiheut­ti jat­ku­via epä­on­nis­tu­mi­sen koke­muk­sia, mie­li oli jat­ku­vas­ti huo­les­tu­nut ja kuin­ka sai­raus oli­kin oikeas­taan vain hidas tie itse­mur­haan. Toi­pu­mis­ta aut­toi sen oival­ta­mi­nen, että hyvän fii­lik­sen voi saa­da muu­ten­kin kuin sai­rau­den tie­tä kul­ke­mal­la. Jos­sain vai­hees­sa oival­sin, että se ei ole niin jus­tiin­sa jos pai­nan muu­ta­man kilon enem­män. Toi­pu­mi­sen myö­tä aloin tun­te­maan olo­ni uudel­la taval­la huo­let­to­mak­si. Toi­pu­mi­nen yksin­ker­tais­ta­kin elä­mää­ni, vaik­ka sitä oli alkuun vai­kea uskoa. 


Nyt kun muis­te­len nuo­ruut­ta­ni, mie­tin oli­sin­ko sai­ras­tu­nut toi­sen­lai­ses­sa ympä­ris­tös­sä. Sitä on vai­kea sanoa, mut­ta koen kui­ten­kin, että sai­raus puh­ke­si reak­tio­na ympä­ris­töl­le. Toi­pu­mi­ses­ta­ni olen kii­tol­li­nen kou­lun ter­vey­den­hoi­ta­jal­le. Var­hai­nen puut­tu­mi­nen ja tera­pi­aan pää­sy oli minun pelas­tuk­se­ni. Sai­raus ei ehti­nyt raken­tua osak­si minun per­soo­naa­ni, vaik­ka sen kriit­ti­ses­sä elä­män vai­hees­sa koin­kin. Muis­tan myös läm­möl­lä ystä­viä­ni, jot­ka pie­nes­tä tei­ni-ikäis­ten nal­jai­lus­ta huo­li­mat­ta oli­vat huo­lis­saan ja osoit­ti­vat välit­tä­vän­sä minus­ta. Se tun­tui sil­loin hyväl­tä, että oli sel­lai­sia ystä­viä. Osa heis­tä on vie­lä näin 15 vuo­den jäl­keen­kin minul­le lähei­siä. Yllä­tyk­sen koin myös joku­nen vuo­si sit­ten, kun toi­nen isän­maan toi­vois­ta osoit­ti ole­van­sa oikeas­ti sitä ja pyy­si minul­ta anteek­si. Sii­tä sai joten­kin sel­lai­sen pis­teen täl­le minun tari­nal­le.


Koen ymmär­tä­vä­ni nyt mui­ta syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­nei­ta. Haluan kui­ten­kin sanoa, että elä­män voi käyt­tää parem­min­kin kuin ruu­an ja pai­non kont­rol­loi­mi­seen. Luvas­sa on pal­jon parem­paa, jos uskal­taa pääs­tää sai­rau­des­ta irti. Toi­vot­ta­vas­ti sinä­kin siis para­net. Se kan­nat­taa! Maa­il­mas­sa on pal­jon kaik­kea hyvää tar­jol­la, jos uskal­taa antaa elä­mäl­le mah­dol­li­suu­den.

Miron tari­na kuu­los­taa omiin kor­vii­ni hyvin tyy­pil­li­sel­tä syö­mis­häi­riö­ta­ri­nal­ta. Miron tari­na on yksi esi­merk­ki sii­tä, että pojat ja mie­het­kin voi­vat sai­ras­tua. Miron tari­nan myö­tä kut­sun syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­nei­ta poi­kia ja mie­hiä ker­to­maan tari­nan­sa. Vain siten saam­me vir­heel­lis­tä käsi­tys­tä syö­mis­häi­riöis­tä kor­jat­tua ja toi­vot­ta­vas­ti häl­ven­net­tyä monien poi­kien ja mies­ten koke­maa stig­maa sii­tä, että he sai­ras­ta­vat ”tyt­tö­jen sai­raut­ta”.

Sinun tari­na­si voi olla eri­lai­nen kuin Miron. Kuu­li­sim­me sen kui­ten­kin mie­lel­läm­me.

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen

Ps. Miron nimi muu­tet­tu