Kun omat sii­vet kan­ta­vat, on aika len­tää pesäs­tä

Tie­dät­te­kö mit­kä ovat hie­noim­pia het­kiä Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa työs­ken­nel­les­sä? No se het­ki, kun saa lähet­tää syö­mis­häi­riös­tä jo niin pit­käl­le toi­pu­neen maa­il­mal­le, että ter­ve poh­ja kan­taa ja len­tä­mi­nen omien sii­pien varas­sa onnis­tuu. Usein nuo het­ket ovat hai­kei­ta, mut­ta onnel­li­sia. Hala­taan, rutis­te­taan ja sano­taan ääneen ”vii­mei­set” kan­nus­tuk­set. Tip­pa­kin saat­taa tul­la lins­siin. Vit­sail­laan myös ehkä hie­man, että ei halu­ta enää iki­nä koh­da­ta.

Omaan elä­mään siir­ryt­täes­sä mie­leen voi tul­la monen­lai­sia aja­tuk­sia ja tun­teet voi­vat vaih­del­la. Into ja jän­ni­tys, vapau­den tun­ne ja ilo, mut­ta myös epä­var­muus ja pel­ko voi­vat välk­kyä mie­les­sä. Iha­naa, vii­mein­kin elä­mä alkaa! Tätä olen odot­ta­nut. Pär­jään­kö­hän? Mitä, jos ikä­vä iskee? Kaik­ki nämä ovat var­sin taval­li­sia tun­te­muk­sia ja aja­tuk­sia. On luon­nol­lis­ta, että muu­tos mie­ti­tyt­tää. Uuden edes­sä ihmi­nen on astu­mas­sa osit­tain tun­te­mat­to­maan.

Onnek­si Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­dos­sa muu­tos tulee pik­ku­hil­jaa – hoi­to ei pää­ty kuin sei­nään yllät­täen. Hoi­don kes­ki­vai­heil­la ja lop­pu­puo­lel­la, kun­tou­tus­vai­hees­sa, pää­pai­no on oman vas­tuun lisää­mi­ses­sä, omien sii­pien kokei­le­mi­ses­sa osas­ton ulko­puo­lel­la ja mones­ti jo aivan muis­sa asiois­sa kuin syö­mi­ses­sä. Stres­sin­hal­lin­ta, omien voi­ma­va­ro­jen tun­nis­ta­mi­nen, sosi­aa­li­set suh­teet ja elä­män sisäl­tö voi­vat olla esi­mer­kik­si näi­tä mui­ta asioi­ta.

Mitä sii­hen vaa­di­taan, että pesäs­tä voi len­tää? Tätä meil­tä usein kysy­tään. Onko se pai­no se mit­ta­ri, mikä het­ken rat­kai­see? Vai onko se syö­mis­käyt­täy­ty­mi­nen? Vai ken­ties jotain muu­ta? Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­to täh­tää koko­nais­val­tai­sen paran­tu­mi­sen mah­dol­lis­ta­mi­seen. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­don aika­na aloi­te­taan pro­ses­si, joka joh­taa myös aja­tuk­sis­sa tapah­tu­viin muu­tok­siin ja toi­min­ta­ky­vyn laa­ja-alai­seen vah­vis­tu­mi­seen, joil­la on mie­les­täm­me kes­kei­nen roo­li hyvän elä­män poh­ja­na ilman syö­mis­häi­riö­tä. Täl­löin ter­veet aja­tuk­set ohjaa­vat toi­min­taa ja syn­keät sai­rau­den aja­tuk­set esiin­ty­vät enää mie­len sisäl­lä — otta­mat­ta val­taa käy­tän­nön tasol­la. Pro­ses­si jat­kuu vie­lä hoi­don pää­tyt­tyä esi­mer­kik­si tera­pias­sa.

Ei ole kui­ten­kaan täy­sin tava­ton­ta, että pie­niä not­kah­duk­sia saat­taa vie­lä tul­la vas­taan hoi­don pää­tyt­tyä. Yleen­sä kui­ten­kin riit­tä­vän pit­kä hoi­to on aut­ta­nut toi­pu­vaa tun­nis­ta­maan vaa­ran merk­ke­jä ja löy­tä­mään kei­not sel­vi­tä not­kah­duk­sis­ta. Voi­man­sa löy­tä­nyt ter­ve ajat­te­lu aut­taa näke­mään ongel­ma­ti­lan­tei­siin aidos­ti hyviä rat­kai­su­ja, jot­ka eivät aiheu­ta ongel­mia pit­käl­lä­kään täh­täi­mel­lä. Ympä­ri­vuo­ro­kau­ti­sen hoi­don jäl­keen asuk­kaal­lam­me on käy­tös­sään jo pal­jon ”hyvän elä­män” avai­mia ja kei­no­ja sel­vi­tä vai­keis­ta tilan­teis­ta.

Para­ne­mis­mo­ti­vaa­tio­ta käsit­te­le­vän kir­joi­tuk­sen yhtey­des­sä Ome­na­tu­van luki­ja Nyy­tin äiti toi esil­le kom­men­tis­saan, että toi­pu­mi­ses­sa vai­kein­ta ei ole muu­tok­sen teke­mi­nen, vaan teh­ty­jen muu­tos­ten yllä­pi­to. En osaa sanoa, onko muu­tok­sen yllä­pi­to vai­kein vai­he vai ei, mut­ta aina­kin se on tär­keä. Sik­si omaan elä­mään siir­ty­mi­nen tulee tapah­tua sii­nä vai­hees­sa, kun ihmi­nen osaa han­ka­lis­sa tilan­teis­sa tur­vau­tua ter­veyt­tä tuke­viin rat­kai­sui­hin ja yllä­pi­tää nii­den avul­la muu­tos­ta.

Muu­tok­sen yllä­pi­to vaa­tii hoi­don päät­ty­mi­sen jäl­keen vie­lä kes­kit­ty­mis­tä ja opit­tu­jen asioi­den sovel­ta­mi­sen har­joit­te­lua.  Kun oma elä­mä alkaa kan­taa tuke­vas­ti, siir­tyy yllä­pi­tä­mi­nen tie­dos­ta­mat­to­mal­le tasol­le ja auto­ma­ti­soi­tuu. Näin ihmi­sen ei tar­vit­se enää aja­tel­la, että on ”syö­mis­häi­riöi­nen”. Syö­mis­häi­riö sen sijaan jäsen­tyy osak­si omaa elä­män­ta­ri­naa – osak­si men­nei­syyt­tä. Tule­vai­suus on jotain täy­sin muu­ta.

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen

P.S Kii­tos kai­kil­le enti­sil­le asuk­kail­lem­me, jot­ka mei­tä aina välil­lä muis­tat­te kor­teil­la tai vies­teil­lä. On aina ilah­dut­ta­vaa kuul­la, että omat sii­vet kan­ta­vat. Vaik­ka emme enää halua tei­tä ”hoi­va­ta”, muis­tam­me tei­dät kyl­lä suu­rel­la läm­möl­lä  🙂