Taannoin eräs erityisluokanopettaja lähestyi Syömishäiriökeskusta, koska hän oli huolissaan syömishäiriöitä sairastavista oppilaistaan. Hän kysyi, vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä. Hän oli alkanut pohtia, millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä. Koulu kuitenkin kannustaa ja palkitsee hyvästä menestyksestä eikä erottele sitä onko menestys pakkomielteistä vai helposti saavutettua. Kysymys oli mielenkiintoinen, joten päätin siihen tarttua. Pohjaan tekstini omiin, muutaman syömishäiriöön sairastuneen ja muutaman terveen nuoren kokemuksiin. Niistä ei voi kuitenkaan vetää luotettavia johtopäätöksiä. Olisikin hienoa, jos joku tutkisi aihetta kunnolla.
Työhistoriani aikana Syömishäiriökeskuksessa olen itsekin havainnut, että osalla syömishäiriöitä sairastavista opiskelu muuttuu pakkomielteiseksi suorittamiseksi. Todistuksessa vilisee kymppejä, mutta yksikin ysi voi jo laukaista kokemuksen, että on epäonnistunut. Pienikin virhe kokeessa voi aiheuttaa valtavan ahdistuksen ja itsesyyttelyn, vaikka koenumeroon virhe ei vielä vaikuttaisikaan. Kaikissa oppiaineissa pitäisi pärjätä täydellisesti.
Koulumaailmassa kymppejä täynnä oleva todistus voi johtaa, että oppilas saa stipendejä ja opettajilta hehkutusta. Syömishäiriöiden yhteydessä kannustus ja kiitokset pärjäämisestä voivat kuitenkin viedä opiskelun entistä pakkomielteisemmäksi. Stipendit voivat johtaa ajatteluun ”jatka niin kuin ennenkin, silloin toimit oikein”. Kun hyvin pärjäävä saakin yhden huonomman numeron, ei hehkutusta tietenkään yleensä kuulu. Syömishäiriötä sairastavan mielessä viesti voikin kääntyä sellaiseksi, että vain täydellisellä suorituksella ihminen on arvokas. Siinä mielessä koulu kyllä välittää tahattomasti viestiä, että täydellinen suoritus on tavoiteltavaa. Ongelma ei olisi niin ilmeinen, mikäli kenenkään itsearvostus ei pohjautuisi suorituksiin ja eikä taustalla olisi perfektionismia.
Koulussa pärjääminen voi myös aiheuttaa toisenlaisia reaktioita. Muistan, kuinka omassa koulussani oppilaat suhtautuivat kympin oppilaisiin (erityisesti tyttöihin) varsin kielteisesti. Joskus hyvin pärjääviä jopa hyljeksittiin. Oppilaat viljelivät puheessaan sanoja ”nipo” ja ”opettajan lellikki”. Jos joku menestyi jossain paremmin, kuin kympin oppilas, niin siitä se riemu vasta irtosikin. Koulussa hyvin pärjäävä voikin tuntea olevansa ikään kuin kahden tulen välissä. Hyvin pärjääminen voi johtaa yhtä aikaa kiitoksiin ja hyljeksintään. Silloin voi syntyä ajatusmalli ”teenpä niin tai näin, olen aina vääränlainen”. Tämä ajatusmalli on varsin yleinen syömishäiriöiden yhteydessä.
Keskustelin aiheesta myös osastomme asukkaiden kanssa. He toivat esille, että mikäli oppilaalla ilmenee syömishäiriöön viittaavia tekijöitä ja hän myös menestyy hyvin koulussa, on opiskelun pakonomaisuudesta silloin hyvä kysyä. Ilman muita viitteitä ongelmista, ei asukkaidemme mukaan opettajilla ole mahdollisuutta arvioida, onko opiskelu pakonomaista vai onko hyvä menestys helposti saavutettua. Kaikilta hyvin menestyviltä asukkaidemme mukaan ei siis tarvitse kysyä, onko kaikki hyvin. Asukkaamme toivat myös esille, että kouluissa opettajat voisivat korostaa, että jokainen oppilas voisi keskittyä omiin numeroihinsa, jotta kilpailua tai hyvästä menestyksestä kiusaamista ei syntyisi. He kuitenkin toivat samalla esille, että asia on sinänsä haastava, koska kaikilla ei ole vastaavia ongelmia kuin syömishäiriöön sairastuneilla.
Arvosanojen lisäksi koulun toimintakulttuurissa voi olla myös muita syömishäiriöitä kehittäviä ja ylläpitäviä piirteitä. Asukkaamme toivat esille, että terveystiedon ja liikunnan opetuksessa, kouluruokailuissa ja terveydenhoitajan vastaanotoissa piilee ehkä jopa suurempia altistavia tekijöitä, kuin opinnoissa pärjäämisessä. Toki koulu- ja opettajakohtaisia eroja on paljon, joten tästä ei voi asukkaiden mukaan vetää johtopäätöstä, että näin olisi aina.
Asukkaillamme oli ikäviä muistikuvia muun muassa siitä, kun terveystiedon tunneilla oli pidetty ruokapäiväkirjaa ja laskettu kaloreita. He kokivat, että oppilaiden välille syntyi kilpailua siitä kuka söi terveellisimmin tai niukimmin. Myös opettajalta saatu kritiikki huonoista ravitsemusvalinnoista vahvisti syömishäiriöajattelua. Liikuntatunneilla puolestaan huolta aiheutti se, jos liikunnan numero perustui testeissä suoriutumiseen, eikä esimerkiksi innostuneisuuteen. Osa oli jopa käynyt harjoittelemassa ennakkoon tulevia testejä varten. Terveydenhoitajilta asukkaamme olivat puolestaan kokeneet saaneensa asiattomia kommentteja. Asukkaamme kokivat, että esimerkiksi oppilaan yli- tai alipainoon liittyvistä huolista terveydenhoitajan olisi hyvä keskustella ensin oppilaan vanhempien kanssa. Kouluruokailut taas altistivat syömishäiriöajattelulle, kun oppilailla ilmeni sanatonta kilpailua siitä, kuka söi vähiten.
Vastaus koulun toimintakulttuurin vaikutuksesta syömishäiriöihin ei kuitenkaan missään nimessä ole suoraviivaisen yksiselitteinen. On hyvä muistaa, että syömishäiriöön liittyy usein hyvin negatiivinen ajattelumalli, mikä altistaa sairastuneita tai syömishäiriölle alttiita kuulemaan viattomat kommentit kritiikiksi ja merkiksi siitä, että on huono ja epäonnistunut ihminen. Kun osa oppilaista voi esimerkiksi hyötyä terveystiedon ravitsemuspäiväkirjoista, voi syömishäiriölle alttiilla tai siihen sairastuneella siitä olla haittaa.
Kysyin parilta terveeltä nuorelta, millaiseksi he ovat kokeneet terveystiedon tunnit ja terveydenhoitajan tapaamiset. Nuoret toivat esille, että terveystiedon tunneilla saa tietoa terveellisestä ravinnosta, mutta siellä tuodaan myös esille, että täydellisyyteen ei tarvitse päästä eikä juuri kukaan noudata oppikirjamaista ruokavaliota koko ajan. Terveydenhoitajan tapaamisissa he eivät myöskään olleet kokeneet ongelmia, mutta muistivat esimerkkejä siitä, kuinka joku nopeasti pituutta kasvanut nuori oli kauhuissaan, kun terveydenhoitaja oli ollut huolissaan alipainoisuudesta pituuspyrähdyksen yhteydessä.
Myös kouluruokailuissa sanaton kilpailu voi olla osaltaan syömishäiriön vääristämää tulkintaa. Kysyin tästäkin aiheesta parilta nuorelta, joilla ei ole syömishäiriötä. Heidän näkemysten mukaan kouluruokailuissa ei todellakaan kilpailla kuka syö vähiten. Yksi vastaus oli tällainen: ”Täh, ei todellakaan. Jotkut eivät syö ollenkaan, koska ruoka koulussa on pahaa. Sitten ne menevät kauppaan ja ostavat kaksi levyä suklaata.” Onkin mahdollista, että syömishäiriöön sairastunut ei kykene huomaamaan sitä, että niukka syöminen koulussa ei aina tarkoita sitä, että ruokamääriä yritettäisiin tietoisesti vähentää. Kouluruokailuista ei voi myöskään vetää johtopäätöksiä, miten nuoret syövät koulun ulkopuolella.
Terveet nuoret kuitenkin toivat esille, että syömishäiriöön sairastuneen huomaa, koska hän jättää ruokailuja väliin ja käy itse kilpailua muiden kanssa ilman todellisia kilpakumppaneita. Muut oppilaat huomaavat helposti sellaisen, jolla on syömisen kanssa ongelmia ja usein seuraavatkin tällaisen henkilön syömistä ja tilannetta. Muut oppilaat saattavat tuijottaa sairastuneen syömistä, koska ovat siitä ihmeissään. Syömishäiriöön sairastunut voi siten arvioni mukaan tulkita tuijottamisen syömisen vertailuksi.
Keskustelu sairastuneiden ja terveiden nuorten kanssa toi esille, että koulumaailmassa on riskitekijöitä, mutta tuskin siellä ainakaan tahallisesti yritetään painostaa syömishäiriötä altistavalle käyttäytymiselle. Syömishäiriölle alttiit nuoret voivat kuitenkin kuulla viestit siten, että pitäisi laihduttaa, vähentää syömisiä ja muuttaa ruokavaliota terveellisemmäksi. Syömishäiriölle alttiin kilpailuvietti voi myös saada uskomaan, että monet kilpailevat syömiseen liittyvien asioiden suhteen, vaikka muut eivät näin kokisikaan.
Keskustelu terveiden nuorten kanssa nosti esille sen tärkeän huomion, että toiset oppilaat voivat olla avainasemassa toisen oppilaan syömishäiriön huomaamisessa. On mahdollista, että oppilaat ovat huomanneet ongelman ennen kuin yksikään opettaja tai terveydenhoitaja on ehtinyt havaita syömishäiriön mahdollisuutta. Olisikin tärkeää, että kouluissa olisi riittävästi luotettavia aikuisia, joille nuoret voivat käydä puhumassa myös muihin oppilaisiin liittyvistä huolistaan tai havainnoistaan.
Yhteenvetona haluan sanoa, että en missään nimessä halua syyllistää syömishäiriöön sairastuneita heidän ongelmistaan ja kokemuksistaan. En voi mitenkään väittää, että jonkun toisen kokemus olisi oikea ja toisen väärä. Uskon kuitenkin, että kyse on enemmänkin syömishäiriötä edistävien persoonallisuuden ja ajattelun piirteiden haitallisesta yhteen törmäyksestä ympäristön kanssa. Oleellista kouluissa olisikin huomata sellaiset oppilaat, joilla on alttiutta negatiiviselle tulkinnalle ja syömishäiriöille. Tämän jälkeen asioita pitäisi uskaltaa ottaa puheeksi. Myös asukkaamme toivat esille, että syömishäiriön puheeksi ottaminen kouluissa olisi tärkeää. He toivoivat, että asian ottaisi puheeksi joku luotettava henkilö, kuten luokanvalvoja. Asia pitäisi ottaa puheeksi lempeästi keskustellen ja kuunnellen. Kauhistelu kuten ”vitsi sä olet laiha” ei auta, sillä se kääntyy mielessä helposti syömishäiriötä vahvistavaksi.
Mitä mieltä sinä olet? Vahvistaako koulun toimintakulttuuri syömishäiriöitä? Millainen rooli koululla on syömishäiriön kehittymisessä ja ylläpitämisessä?
Terveisin,
Venla Eronen
Vastaa