Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­don kehit­ty­mi­nen ajan saa­tos­sa (osa 1)

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­sik­kö ava­si oven­sa vuon­na 2004. Ajan saa­tos­sa hoi­tom­me on kehit­ty­nyt monel­la taval­la. Haas­tat­te­lin alus­ta asti muka­na ollei­ta osas­ton­hoi­ta­jiam­me sii­tä, miten hoi­tom­me on kehit­ty­nyt ja miten kehit­tä­mis­tä on teh­ty. Lisä­sin jouk­koon myös hie­man omia näke­myk­siä­ni hoi­don kehit­ty­mi­ses­tä.

Aihe oli sen ver­ran laa­ja, että pää­tin jakaa sen kah­teen kir­joi­tuk­seen. Tämä ensim­mäi­nen osa käsit­te­lee hoi­toi­deo­lo­gian ja arjen hoi­to­työn yhteen­so­vit­ta­mis­ta, työyh­tei­sön kehit­ty­mis­tä ja vai­ku­tus­ta hoi­don kehit­ty­mi­seen sekä hoi­to­mal­lin kehit­ty­mis­tä. Jäl­kim­mäi­nen osa käsit­te­lee käy­tän­tei­den kon­kreet­ti­sia muu­tok­sia sekä tule­vai­suu­den näky­miä kehit­tä­mi­ses­sä. Jäl­kim­mäi­nen osa jul­kais­taan Ome­na­tu­vas­sa 19.1.2018. Mikä­li haluat lukea kehit­tä­mi­sen läh­tö­koh­dis­ta ennen kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön perus­ta­mi­ses­ta, niin voit lukea sii­tä tääl­tä.

Hoi­to­mal­lim­me ideo­lo­gi­aan kuu­lui heti alus­ta asti yksi­löl­li­syys, lem­peys, ymmär­rys poti­laan sai­rau­des­ta laa­jem­min kuin syö­mi­sen ja pai­non näkö­kul­mas­ta sekä aja­tus sii­tä, että poti­las­ta ei hylä­tä oirei­lun takia tai sen vuok­si, että hän sanoo halua­van­sa lopet­taa hoi­don. Täl­lai­nen ideo­lo­gia tun­tui kehit­tä­mi­ses­sä muka­na olleis­ta hen­ki­löis­tä tär­keäl­tä, vaik­ka­kin ideo­lo­gian vie­mi­nen arkeen vaa­ti jon­kin ver­ran työ­tä.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen toi­min­nan alkaes­sa, osas­to­hoi­don kehit­tä­mi­seen osal­lis­tui­vat kaik­ki työn­te­ki­jät, joil­la oli koke­mus­ta syö­mis­häi­riöis­tä jo ennen Syö­mis­häi­riö­kes­kus­ta. He oli­vat työs­ken­nel­leet useis­sa eri pai­kois­sa, jois­sa syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­via oli hoi­det­tu. Osa läh­ti kehit­tä­mis­työ­hön mukaan osas­to­työs­sä saa­man­sa koke­muk­sen kaut­ta ja osa enem­män poliklii­ni­sen työn näkö­kul­mas­ta. Eri­lai­set hoi­to­mal­lit, amma­til­li­set vii­te­ke­hyk­set ja hoi­to­käy­tän­teet koh­ta­si­vat­kin alus­sa toi­sen­sa ja kehit­tä­mi­ses­sä piti päät­tää, mil­lai­sin käy­tän­tein Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­nei­ta hoi­de­taan. Osal­le van­has­ta poi­sop­pi­mi­nen vaa­ti jon­kun ver­ran aikaa eikä kau­nis ideo­lo­gia­kaan yksin riit­tä­nyt, jot­ta arki saa­tiin suju­vak­si.

Vaik­ka yksi­löl­li­syys ja lem­peys oli­vat­kin hoi­to­mal­lim­me kul­ma­ki­viä heti alus­ta alkaen, tuli var­sin nopeas­ti sel­väk­si, että osas­to­hoi­dos­sa tar­vi­taan jon­kin­lai­set raa­mit sil­le, miten asioi­ta toteu­te­taan. Käy­tän­tei­siin tar­vit­tiin jon­kin­lai­nen yhte­ne­väi­syys. Täl­lai­sia oli­vat esi­mer­kik­si lin­jauk­set sii­tä, miten ruu­at tar­jo­taan ja miten ruo­kai­lu­ti­lan­teet yli­pään­sä toteu­te­taan. Aja­tus muka­vas­ta ja lem­peäs­tä syö­mi­ses­tä yhdes­sä oli kau­nis, mut­ta sel­lai­se­naan yksin kui­ten­kin lii­an ympä­ri­pyö­reä. Vähi­tel­len ideo­lo­gia ja arjen käy­tän­teet saa­tiin kui­ten­kin koh­taa­maan jat­ku­van aktii­vi­sen kehit­tä­mi­sot­teen voi­min. Asioi­ta kokeil­tiin ja jos ne toi­mi­vat, ne juur­tui­vat osak­si toi­min­taam­me. Toi­mi­mat­to­mis­ta käy­tän­teis­tä luo­vut­tiin.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen ava­tes­sa oven­sa, työyh­tei­sö ei myös­kään täy­sin tun­te­nut toi­si­aan eikä tois­ten­sa työs­ken­te­ly­ta­po­ja. Syö­mis­häi­ri­öön usein liit­ty­vä mani­pu­laa­tio rehot­ti­kin hie­man alus­sa, kun hoi­ta­ja ei voi­nut tie­tää, onko esi­mer­kik­si toi­nen hoi­ta­ja luvan­nut poti­laal­le jotain. Työyh­tei­sö kui­ten­kin sulau­tui ajan kans­sa yhteen hii­leen puhal­ta­vak­si – tii­mi­työ kehit­tyi. Kes­keis­tä tii­mi­työn kehit­ty­mi­ses­sä on ollut se, että hen­ki­lö­kun­ta sisäis­ti hoi­to­mal­lin ja käy­tän­teis­tä sovit­tiin yhdes­sä eri­lai­sis­sa pala­ve­reis­sa. Jokai­sel­la työn­te­ki­jäl­lä on ollut mah­dol­li­suus vai­kut­taa hoi­don kehit­ty­mi­seen.

Kes­kei­nen hoi­to­mal­lin kehit­ty­mi­seen vai­kut­ta­nut teki­jä Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen ole­mas­sa olon aika­na on ollut myös poti­las­jou­kon ”moni­puo­lis­tu­mi­nen”. Alkuai­koi­na tyy­pil­li­nen osas­to­hoi­toon tul­lut poti­las oli erit­täin huo­nos­sa fyy­si­ses­sä voin­nis­sa ole­va ja ali­pai­noi­nen ano­rek­si­aa sai­ras­ta­va poti­las. Toki muun­kin­lai­sia poti­lai­ta oli, mut­ta hei­tä oli vähem­män. Nyky­ään poti­laam­me eivät lähes­kään aina ole niin sanot­tu­ja klas­si­sia syö­mis­häi­riö­po­ti­lai­ta. He ovat voi­neet hakea vuo­sia apua muu­al­ta, mut­ta hei­dän syö­mis­häi­riö­tään on usein joko vähä­tel­ty tai sen tun­nis­ta­mi­nen on ollut han­ka­laa. Hoi­to­mal­lim­me kehit­ty­mi­sen näkö­kul­mas­ta teem­me­kin jat­ku­vas­ti sel­lais­ta tie­toa lisää­vää työ­tä, että syö­mis­häi­riö voi olla yhtä vaka­va sil­loin­kin, kun kaik­ki ulkoi­set syö­mis­häi­riön mer­kit eivät toteu­du­kaan. Syö­mis­häi­riön näke­mi­nen laa­jem­min kuin vain syö­mi­sen ja pai­non ongel­ma­na, on kes­kei­nen osa hoi­to­mal­liam­me. Var­sin­kin toi­min­ta­ky­vyn vah­vis­ta­mi­nen laa­jem­min kuin syö­mi­sen näkö­kul­mas­ta on nyky­ään yhä useam­min iso­na osa­na tar­joa­maam­me hoi­toa ja kun­tou­tus­ta.

Toi­saal­ta ymmär­ryk­sem­me lisään­ty­mi­sen myö­tä olem­me myös oppi­neet tun­nis­ta­maan ja hoi­ta­maan poti­lai­den oire­ku­vaa syö­mis­häi­riöi­tä laa­jem­min. Kes­kei­siä muu­tok­sia hoi­to­mal­li­sam­me ovat olleet trau­mo­jen ja tun­ne-elä­mäl­tään epä­va­kaan per­soo­nal­li­suu­den eri­tyis­piir­tei­den huo­mioi­mi­nen hoi­dos­sa. Hoi­to­mal­lim­me onkin kehit­ty­nyt vuo­sien saa­tos­sa huo­mioi­maan yksi­löl­li­ses­ti mui­ta­kin mie­len­ter­vey­teen vai­kut­ta­via teki­jöi­tä ja sai­rauk­sia, ei siis vain syö­mis­häi­riöi­tä. Näem­me, että haluam­me tar­jo­ta koko­nais­val­tais­ta hoi­toa, jos­sa esi­mer­kik­si masen­nus, per­soo­nal­li­suus­häi­riöt tai vaka­va­kaan trau­ma­taus­ta ei ole este hoi­dol­lem­me.

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­to­tii­mi on aina sisäl­tä­nyt moniam­ma­til­lis­ta osaa­mis­ta. Sai­raan­hoi­ta­jien ja lähi­hoi­ta­jien lisäk­si tii­miin on alus­ta alkaen kuu­lu­nut ravit­se­mus­te­ra­peut­ti, fysio­te­ra­peut­ti, psy­ko­lo­gi ja psy­kiat­ri. Fysio­te­ra­peut­ti ja ravit­se­mus­te­ra­peut­ti ovat nyky­ään myös useam­min osas­tol­la kuin alkuai­koi­na. Tämä on mah­dol­lis­ta­nut hei­dän tar­joa­mien­sa pal­ve­lu­jen moni­puo­lis­tu­mi­sen. Vii­me vuo­si­na moniam­mat­til­lis­ta osaa­mis­ta on vah­vis­tet­tu toi­min­ta­te­ra­peu­tin kun­tou­tuk­sen näkö­kul­maa pai­not­ta­val­la osaa­mi­sel­la sekä sosi­aa­li­työn­te­ki­jän eri­tyis­osaa­mi­sel­la. Sosi­aa­li­työn­te­ki­jä tuo apua eri­tyi­ses­ti poti­lai­den raha-asioi­den hoi­ta­mi­seen sekä tilan­tei­siin, jois­sa tar­vi­taan las­ten­suo­je­lul­lis­ta yhteis­työ­tä.

Täl­lä het­kel­lä Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen perus­hoi­to­tii­min jou­kos­sa on myös usein monia­lais­ta edus­tus­ta. Muun muas­sa sosio­no­mit, psy­ko­lo­git ja toi­min­ta­te­ra­peu­tit ovat työs­ken­nel­leet arjen hoi­to­työn vii­te­ke­hyk­ses­sä tuo­den oman alan­sa maus­teet työ­hön­sä mukaan ja samal­la kehit­tä­neet hoi­to­mal­liam­me moni­muo­toi­sem­mak­si. Lisäk­si työn­te­ki­jät ovat usein tuo­neet omia eri­tyi­sint­res­se­jään osak­si teke­mään­sä hoi­to­työ­tä. Täl­lai­ses­ta hyvä esi­merk­ki on rat­sas­tus­har­ras­tus, johon hoi­ta­ja on tutus­tut­ta­nut työn lomas­sa aihees­ta kiin­nos­tu­nei­ta osas­ton poti­lai­ta. Tämä on tun­tu­nut toi­mi­val­ta hoi­to­mal­lim­me näkö­kul­mas­ta. Poti­laat ovat yksi­löl­li­siä, mut­ta niin ovat työn­te­ki­jät­kin. Hoi­to­mal­lim­me hyväk­syy­kin työn­te­ki­jöi­den per­soo­nal­li­set erot.

Hen­ki­lö­kun­nan lisä­kou­lut­tau­tu­mi­nen on myös tuo­nut pal­jon uut­ta. Muun muas­sa yhtei­söl­li­syy­den näkö­kul­maa on tuo­tu jon­kin ver­ran mukaan yksi­löl­li­seen hoi­to­mal­liim­me. Tämä on ollut tär­keä lisä, sil­lä yhtei­sön ilmiöt ovat vah­vas­ti läs­nä pit­kä­kes­toi­ses­sa osas­to­hoi­dos­sa. Aika-ajoin hen­ki­lö­kun­nas­sam­me joku on myös innos­tu­nut opis­ke­le­maan psy­ko­te­ra­pi­aa ja eri­lais­ten psy­ko­te­ra­pioi­den kei­not ovat­kin lisän­neet apu­vä­li­nei­tä muun muas­sa poti­lai­den kans­sa käy­tyi­hin oma­hoi­ta­ja­kes­kus­te­lui­hin. Oma­hoi­ta­ja­kes­kus­te­luis­sa saa­kin näkyä työn­te­ki­jän eri­tyis­osaa­mi­nen, sil­lä oma­hoi­ta­ja­kes­kus­te­lui­den ei tar­vit­se nou­dat­taa kai­kil­le samaa sapluu­naa, vaik­ka kes­kus­te­lut ovat­kin jol­tain osin hoi­to­mal­lis­sam­me mää­ri­tel­ty.

Per­hei­den kans­sa työs­ken­te­ly on ollut aina Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­to­mal­lin kes­kei­siä osa-aluei­ta. Sitä on toteu­tet­tu per­he­ta­paa­mis­ten muo­dos­sa sekä van­hem­pien ver­tais­tu­ki­ryh­män muo­dos­sa alus­ta saak­ka. Van­hem­pien ver­tais­tu­ki­ryh­mä oli toi­min­nan alus­sa suu­res­sa suo­sios­sa, sil­lä suu­ri osa Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen asiak­kais­ta tuli pää­kau­pun­ki­seu­dul­ta. Myö­hem­min, kun asia­kas­kun­ta alkoi pää­sään­töi­ses­ti tul­la muu­al­ta Suo­mes­ta, osoit­tau­tui usein logis­ti­ses­ti han­ka­lak­si saa­da lähei­set pit­kien mat­ko­jen pääs­tä osal­lis­tu­maan läheis­ten ryh­mään. Tämän vuok­si ryh­mää alet­tiin pitää lau­an­tai­sin, joka mah­dol­lis­ti pit­kä­mat­ka­lais­ten­kin osal­lis­tu­mi­sen.

Vii­me vuo­si­na per­he­työn volyy­mi on kas­va­nut mer­kit­tä­väs­ti osas­ton­hoi­ta­jien lisä­kou­lut­tau­tu­mi­sen myö­tä. Tapaa­mis­sa kes­kei­ses­sä ase­mas­sa on per­hei­den oma psyyk­ki­nen jak­sa­mi­nen, per­he­his­to­ria, syö­mis­häi­riön vai­ku­tus per­heen elä­mään, hoi­to­mal­lim­me avaa­mi­nen, per­hei­den vuo­ro­vai­ku­tuk­sen edis­tä­mi­nen, pari­suh­de ja muut per­het­tä mie­ti­tyt­tä­vät asiat. Ver­tais­tu­ki­ryh­miin osal­lis­tuu nyky­ään yhä useam­min myös sisa­ruk­sia tai sai­ras­tu­neen ystä­viä.

Per­he­työ­tä, kuten muu­ta­kin hoi­toa, kehi­te­tään Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa jat­ku­vas­ti eteen­päin. Muut­tu­va asia­kas­kun­ta tar­koit­taa myös muut­tu­via per­he­työn tar­pei­ta. Per­heet ovat­kin kas­va­vas­sa mää­rin muka­na hoi­dos­sa ja usein he halua­vat vai­kut­taa sii­hen, kuin­ka hei­dän las­taan hoi­de­taan. Per­heet ovat usein yhteis­työ­kump­pa­nin roo­lis­sa, jol­loin yhdes­sä hei­dän kans­saan hoi­to­tii­mi pyr­kii raken­ta­maan par­haat mah­dol­li­set para­ne­mi­so­lo­suh­teet hei­dän lap­sel­leen. Ilman per­heen tukea hoi­dol­le, hoi­dol­la on huo­not mah­dol­li­suu­det onnis­tua. Tämän vuok­si per­he­työ on kes­kei­nen hoi­don osa-alue.

Vaik­ka vuo­sien saa­tos­sa olem­me­kin muut­tu­neet pal­jon, on kui­ten­kin ollut hie­noa huo­ma­ta, kuin­ka hoi­to­mal­lim­me kul­ma­ki­vet ovat pysy­neet samoi­na. Esi­mer­kik­si lem­peys ja se, että emme hyl­kää poti­lai­tam­me oirei­lun vuok­si, ovat sel­lai­sia asioi­ta, jois­ta tus­kin kos­kaan luo­vum­me. Monil­ta muil­ta osin uskon, että vie­ri­vä kivi ei kos­kaan sam­ma­loi­du. Jot­ta voim­me tar­jo­ta laa­du­kas­ta hoi­toa jat­kos­sa­kin, tulee mei­dän pys­tyä jat­ku­vaan kehi­tyk­seen, vaik­ka muu­tos ei help­poa aina oli­si­kaan. Seu­raa­vas­sa kir­joi­tuk­ses­sa onkin siten luvas­sa kuvauk­sia myös niis­tä vai­keam­mis­ta kon­kreet­ti­sis­ta muu­tok­sis­ta, joi­ta olem­me teh­neet tai joi­ta jou­dum­me ehkä tule­vai­suu­des­sa teke­mään.

Muka­vaa alka­nut­ta vuot­ta 2018 kai­kil­le Ome­na­tu­van seu­raa­jil­le!

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen