Sain taannoin ennakkoon luettavaksi juuri painoon lähetetyn Anssi Miettisen kirjan Elämä on ympyrän muotoinen – Kuuden vaiheen itsetutkiskelu. Kirjassa Anssi kuvaa, kuinka kuuden vaiheen itsetutkiskelun kehää toistamalla on mahdollista tarkastella ja muuttaa omaa toimintaansa. Kirja on Anssin henkilökohtaisen tutkimusmatkan tulos. Kirjasta inspiroituneena ajattelin, että voisin kirjoittaa syömishäiriöstä toipumisen prosessista, mikä kokemukseni mukaan on harvoin – jos koskaan – lineaarinen, koko ajan parempaan suuntaan menevä prosessi eikä edes edestakaisin sahaava prosessi, jolla on mielestäni varsin negatiivinen sävy. Perustellakseni asiaa, kuvaan hieman erimuotoisia prosesseja.
Lineaarinen, eteenpäin menevä prosessi
Lineaarinen prosessi etenee vaihe vaiheelta ja toipuminen edistyy ilman kummempia takapakkeja. Tai ainakin se ulospäin vaikuttaa joskus sellaiselta. Kuten edellä jo mainitsin, on melko epätodennäköistä, että toipuminen voisi olla suoraviivaista. Enemmänkin tällainen toipuminen antaa aihetta huoleen. Jos huonompia vaiheita ei ole tullut ollenkaan ja toipuminen on edennyt ikään kuin ”liian helposti”, herää helposti ajatus siitä, onko muutos todellista – toisin sanoen onko kyse silloin vain suorittamisesta, jota jaksaa jonkin aikaa, mutta todelliset kauaskantavat muutokset jäävät toteutumatta.
Lineaarisen prosessiin puutteellisuus johtuu siitä, että moni tärkeä oivallus syntyy virheen kautta ja lineaarisessa toipumisessa tällaisille virheillä ei ole sijaa. Niin sanotut takapakit toipumisen aikana ovat usein kuitenkin varsin tarpeellisia. Ne auttavat huomaamaan millaista työtä pitäisi vielä tehdä, jotta syömishäiriön kaikista rippeistä voisi päästää irti. Toipuvalle itselleen ja omaisille tämä saattaa olla raskasta hyväksyä. Kivuliaan syömishäiriön yhteydessä ainakin omaiset varmasti toivoisivat, että toipuminen vain edistyisi ja takapakkeja ei tulisi. Jos toipuminen ei olekaan jatkuvasti eteenpäin menemistä, saattaa silloin herätä turha epäilys siitä, että toipuva ei ole ”motivoitunut” tai hoito on huonoa. Tällainen epäilys ei ole kovin hedelmällinen pohja toipumiselle.
Edestakaisin sahaava prosessi
Monesti toipuminen näyttää siltä, että siinä otetaan yksi askel eteenpäin, yksi taaksepäin – parempi vaihe, huonompi vaihe, parempi vaihe huonompi vaihe jne. Edestakaisin sahaavalta vaikuttava toipuminen on varsin tavallista. Mutta kuvastaako se silti kovin hyvin sitä mitä toipuminen todella on? Itselleni tällainen kuvaus tuntuu siltä, että toipuva olisi jotenkin vain passiivinen, olosuhteiden pakosta tietyllä tavalla ajelehtiva. Siinä ei tule näkyväksi se, että toipuminen takapakeista huolimatta on aina vaatinut aktiivista työskentelyä omien ajatusten ja toimintatapojen muuttamiseksi ja takapakit vain viittaavat siihen, että toimivia ratkaisuja ei ole yrityksistä huolimatta vielä löytynyt ja etsimistä on syytä jatkaa.
Jos prosessi tulkitaan sahaliikemaiseksi, takapakit koetaan helposti negatiivisesti: ”Taas saa pettyä, eikö tämä koskaan miksikään muutu, juuri kun näytti siltä, että kaikki menee hyvin”. Samalla toipuvalle saatetaan asettaa kovia paineita korjata tilanne nopeasti takaisin ja ajatuksissa saattaa olla se, että toipuva tietää jo, miten korjausliike tehdään. On kuin toipuminen vain vaatisi tiettyjen taitojen jatkuvaa hyödyntämistä ja niillä voisi sitten ratkaista koko sairauden ja, jos ajattelu- tai toimintatapaansa on saanut kerran jo muutettua, se olisi jotenkin automaattisesti pysyvää.
Kehämäinen prosessi
Itse koen Anssin kirjaa mukaillen, että toipuminen etenee enemmänkin kehämäisesti ja vaatii toipuvalta itsetutkiskelua uudelleen ja uudelleen, yritystä ja erehdystä, uuden oppimista, oivalluksia ja oivallusten myötä laaja-alaisten muutosten tekemistä pieni pala kerrallaan.
Kun muutos tapahtuu kehämäisesti, saattaa se ulospäin näyttää siltä, että syömishäiriöstä toipuminen sahaa edestakaisin. Todellisuudessa sahausliikkeeltäkin vaikuttava prosessi kuvastaa kuitenkin sitä, että toipumisen eteen tehdään työtä. Toivuttaessa tulee yrittää, erehtyä ja oppia virheistä. Ja kun virheistä yrittää oppia, ei uusi ajattelu- tai toimintatapa ole automaattisesti parempi, vaan uusia tapoja ajatella ja toimia on etsittävä ja kokeiltava, kunnes yksilölle hyvät ja toimivat tavat lopulta löytyvät. Siksi ulospäin saattaa vaikuttaa, että toipuminen sahaa edestakaisin.
Ymmärtääkseen, että muutos on kehämäistä eikä vain sahausliikettä, voi esimerkiksi ajatella pituushyppääjää. Hän hyppää hypyn, jonka yliastuu. Hyppääjä analysoi hyppynsä ja seuraavalla kerralla hän muuttaa juoksumatkaa, jotta askeleet osuisivat paremmin kohdalleen. Hän ei kuitenkaan huomannut analysointia tehdessään, että myös juoksun alussa hänen askeleensa olivat toisenlaiset kuin tavallisesti. Uusi hyppy jää lyhyeksi, koska hyppääjä analysoi alkuperäisen epäonnistumisen syyt puutteellisesti. Hän hyppää siten aivan liian kaukaa, mutta katsojille se näyttäytyy jonkinlaisena edistymisenä. Kolmannella yrityksellä hyppääjä alkaa jännittää saako hän ollenkaan hypättyä hyvää suoritusta ja epäonnistuu siksi. Katsojat ajattelevat, että eikö tuo hyppääjä nyt opi millään ja pettyvät. Neljännellä yrityksellä hyppääjä onnistuu säätämään juoksumatkan ja askeleensa aiempien yritysten ja erehdysten analysoinnin avulla, saa rauhoitettu mielensä, ponnistaa laudalta itsevarmana ja hyppy onnistuu.
Pituushypyn onnistumiseen vaadittiin analysointia ja useita muutoksia. Kun analysoiva pohdinta ei tuottanut alussa tulosta, alkoi hyppääjän mieli tehdä esteitä ja hyppy vaikeutui siksi. Viimeinen hyppy onnistui, koska hyppääjä osasi analysoida epäonnistumisen syitä paremmin, oppi yrityksen ja erehdyksen kautta, huomasi myös mielensä kahleet ja pystyi siten muuttamaan toimintaansa. Ulospäin tämä kehää kulkeva aktiivinen kehitysprosessi ei välttämättä näy. Siinä ei näy kaikki se työ minkä hyppääjä on tehnyt jo kauan ennen hyppäämistä eikä edes kunnolla se, minkä työn hyppääjä teki hyppyjä suorittaessaan. Syömishäiriöstä toipumisessa on monesti kyse vastaavasta prosessista.
Kun syömishäiriöstä toipuva löytää jonkinlaisen keinon esimerkiksi oireidensa karsimiseen, se ei aina ole automaattisesti parempi keino. Joskus oire vain siirtyy toisaalle. Joskus keino on taas hyvä, mutta se ei ole riittävä elämän muuttuviin olosuhteisiin ja siksi ”takapakkeja” voi tulla myöhemmin hieman toisenlaisissa ja joskus myös vastaavissakin tilanteissa. Toipuvan on etsittävä lisää keinoja. Keinoja etsiessä on tarkasteltava omaa ajattelua ja toimintatapoja sekä tapahtumia ja asioita menneessä, nykyisyydessä ja tulevassa. On pohdittava syitä omille ajatuksille ja toimintatavoille, pyrittävä ymmärtämään tapahtumia ja asioita sekä analysoitava joskus myös omaa osuutta tapahtumiin. Toipuvan tulee tehdä tulkintaa ja oivalluksia sekä yrittää muuttaa suuntaa pohdintansa ohjaamana. Harvoin suunta muuttuu täysin ensimmäisellä yrityksellä, vaan prosessia on toistettava ja kerättävä samalla lisää havaintoja sekä rakennuspalikoita toiminnan tai oman ajattelun muutokseen.
Anssin ajatuksia mukailen, sanoisin että toipuminen on eräällä tavalla kuin yksi suuri kehä, jota joutuu kulkemaan ja jonka sisällä kulkee pienemmiksi kokonaisuuksiksi pilkottuja vastaavia toistoa vaativia kehiä. Koska yhden suuren kehän analysointi ja sitä kautta muutoksen tekeminen olisi kenelle tahansa uuvuttavaa ja mahdotonta, on parempi pilkkoa toipuminen pienempiin osiin.
Joskus yhden pienen kehän läpi käyminen vie paljon aikaa, jolloin näyttää, että mitään ei tapahdu. Voi olla, että toipuva on onnistunut pohtimaan jo paljon, mutta siitä ei seuraa muutosta. Silloin ajatuksiin voi tulla, että toipuva vain puhuu kauniisti, muta ei halua muutosta. Voisiko kuitenkin kyse olla enemmän silloin siitä, että toipuva ei vielä ole löytänyt yhdentynyttä tulkintaa kaiken tuon oman ajattelun, toiminnan ja tapahtumien pohdinnan osalta ja ei ole saavuttanut sitä kautta löytyvää muutosvoimaa? Asioiden välisiä suhteita on vielä vaikea ymmärtää ja kokonaisuus ei hahmotu siten, että muutoksen pystyisi tekemään.
Kun syömishäiriöistä toipuneilta kysytään, mikä oli ratkaiseva tekijä heidän toipumisessaan, vastaavat he usein oman motivaation olleen merkittävin tekijä. Kehää kulkeva muutosprosessi tukee hyvin tätä vastausta, sillä onhan loppujen lopuksi kyse siitä, miten toipuva saa muutettua omaa ajatteluaan, suhtautumistaan ja toimintaansa. Tuollaisen muutoksen tekeminen on melko vaikeaa ilman syvällistä itsetutkiskelua, josta lopulta nousee muutosrohkeus, joka usein motivaatioksikin kutsutaan. Ulkopuolisen avun tarkoitus on puolestaan tarjota otolliset olosuhteet itsetutkiskelulle ja muutoksen tekemiselle rohkaisun, turvallisten puitteiden sekä herättelevien kysymysten avulla.
Lopuksi
Joku voi kysyä mihin prosessikuvausta tarvitaan, sillä onhan todellinen elämä yleensä melko vaikea kuvata kaavamaisesti paperille. Itse kuitenkin koen, että hyvät prosessikuvaukset antavat järjestystä kaaokseen, toivoa toivottomuuteen ja armollisuutta vaikeisiin hetkiin. Ne auttavat ymmärtämään toipumisen vaiheita ja tekevät toipujasta aktiivisen toimijan. Samalla ne ohjaavat toipuvan tukena olevia henkilöitä suhtautumaan toipumisen erilaisiin vaiheisiin ymmärtäväisesti ja tukemaan toipujaa lempeän jämäkästi toipumisen tielle.
Millaiseksi sinä kuvaisit toipumisprosessin?
Terveisin,
Venla Eronen
PS. Jos innostuit kehämäisestä prosessista enemmän, niin tiedoksi, että Anssi Miettisen Elämä on ympyrän muotoinen ‑kirjan julkaisutilaisuus on 21.9 Kalliola Setlementtitalolla klo: 16.00–20.00. Kirja ei ole suoraan syömishäiriöihin suunnattu teos, mutta se antaa eväitä niin toipumiseen, kuntoutumiseen kuin itsensä kehittämiseenkin vaadittavaan itsetutkiskeluun.
Vastaa