Olin teini-iässä, juuri siinä kriittisessä 14–15-vuoden iässä, kun anoreksiapeikko astui elämääni. Olen aina ollut liikunnallinen, jonka takia jalkani olivat suhteellisen lihaksikkaat. Tästä vedin sen johtopäätöksen, että jalkani ovat paksut ja pitää alkaa laihduttaa, ihan vähän edes, se “kuuluisa” muutama kilo. Pikkuhiljaa ruokamääräni väheni ja ruokavalioni supistui olemattomiin. Kaikki herkut olivat ehdottomasti kiellettyjen listalla eikä niiden välttäminen loppujen lopuksi edes ollut vaikeaa. Olen luonteeltani hyvin päättäväinen ja kun jotakin päätän niin se pitää.
Vähitellen lähipiiri alkoi huolestua ja ihmetellä laihtumistani ja yletöntä liikkumistani. Aluksi monet olivat vain mielissään, kun jaksoin liikkua niin paljon ja syödä terveellisesti, mutta pikkuhiljaa epäilykset heräsivät. Siitä sitten alkoi pitkä taival anoreksian kanssa. Hoitojaksoja sairaalassa oli monia, joskus pidempiä, joskus lyhyempiä. Hoitojaksot pitivät minut hengissä, mutta pidempiaikaista hyötyä niistä ei ollut. Kotiin päästyäni sama rumba jatkui ja pian olinkin taas lähtöruudussa. Siinä alkoi toivo mennä sekä minulta että läheisiltäni. Jossain vaiheessa hoitohenkilökuntakin menetti toivonsa ja minut luokiteltiin kroonistuneeksi tapaukseksi, johon on turha tuhlata yhteiskunnan resursseja, kun mikään ei kuitenkaan minua auta. Itsekin menetin täysin toivon, kun kerran hoitohenkilökuntakaan ei minuun uskonut.
2000-luvun alussa minulla tosin oli muutaman vuoden parempi kausi, jonka aikana pystyin elämään suhteellisen normaalia elämää. Silloin olo oli toiveikas ja kuvittelin jo päässeeni sairaudesta eroon. Sitten taas joku elämän kriisi laukaisi sairauden uudelleen ja tutut oireet palasivat takaisin. Sitten se oli taas menoa.
Käänne parempaan tapahtui vuoden 2015 alussa, kun pääsin Syömishäiriökeskukseen hoitoon. Se oli ensimmäinen kerta, kun ihan todella halusin itse parantua eikä kukaan pakottanut. Halun parantua pitää lähteä itsestä eikä kenenkään pakottamana. Joku järjen ääni sisälläni sanoi minulle, että tämä saattaa olla viimeinen mahdollisuuteni tai käy huonosti. Muutenkin olin jo täysin väsynyt sairastamaan ja salaa jopa toivoin hoitoon pääsyä. Oli pakko myöntää, etten omin voimin selviä. Kävi todella hyvä tuuri, että pääsin Syömishäiriökeskukseen juuri silloin. Siellä hoito oli aivan erilaista mihin olin muissa paikoissa tottunut ja siellä uskottiin minuun. Hoito suunniteltiin yksilöllisesti eikä jonkun tietyn kaavan mukaan. Pieni potilasmäärä myös mahdollisti hoitajilta enemmän keskusteluapua ja läsnäoloa.
Ei Syömishäiriökeskuksessa silti helppoa ollut! Tiukat rajat ahdistivat, kun oireilulle laitettiin ihan todella stoppi. Välttämätöntä ja toisaalta myös turvallistahan se oli, mutta ainahan se ahdisti, kun oireilua alettiin rajoittaa. Elo osastolla oli enimmäkseen ahdistuksen kanssa kärvistelyä ja selviytymistä ateriasta toiseen. Joskus luulin, että kuolen ahdistukseen, kun olo oli niin kamala! Viikkojen kuluessa vähän helpotti, mutta koko ajan ahdistus oli jollain tavalla läsnä. Niinhän se on, että toipumiseen kuuluu ahdistus ja uskallan väittää, ettei kukaan parane ilman ahdistusta. Se on kuitenkin fakta, että ahdistus vähenee pikkuhiljaa toipumisen edetessä. Mitä huonommassa kunnossa on, sitä suurempaa myös ahdistus on.
Vietin osastolla reilut pari kuukautta. Olin päässyt hiukan parempaan, mutta silti olin vielä toipumisen alussa enkä millään mittapuulla kunnossa. Toki tilanne oli lähtötilanteeseen verrattuna huomattavasti parempi. Koin vahvasti, että pärjään omillani ja halusin lähteä kotiin hoitohenkilökunnan vastusteluista huolimatta. Siitä sitten väännettiin aikamme ja minua yritettiin suostutella jäämään, mutta silti lähdin kuin lähdinkin kotiin.
Tällä kertaa ei kuitenkaan käynyt niin kuin yleensä hoitojakson jälkeen, vaan pystyin jatkamaan toipumistani kotioloissa ja terapian avulla. Joskus tuli vähän takapakkia, mutta pystyin puuttumaan siihen ajoissa ja sain tilanteen hallintaan ennen kuin mitään katastrofia sattui.
Jälkikäteen minulta on monesti kysytty miten tein sen? Miten pystyin? Siihen on aika vaikea vastata. Tein muutoksia parempaan pikkuhiljaa, omaan tahtiini. Näin ne eivät tuntuneet ylitsepääsemättömiltä. Painokin nousi niin maltillisesti, etten aina edes oikein tajunnut sen nousseen. Olen monelle sanonut, että kaikki vaan jotenkin meni, loksahti kohdalleen. Toki olen saanut tehdä töitä eikä ahdistukselta ole vältytty, mutta kaikki tapahtui paljon kivuttomammin, mitä etukäteen kuvittelin. Kun tein muutoksia parempaan, terve puoleni vahvistui ja sairauden voima alkoi heikentyä. Oli mahtava huomata, ettei sairaus enää hallitse samalla tavalla kuin ennen.
Vuoden 2017 alussa tapahtui jotain todella yllättävää. Aloin nimittäin seurustella miehen kanssa, jonka kanssa olin ollut vuosia pelkkä kaveri. Hän tiesi sairaudestani, joten minun ei tarvinnut miettiä miten siitä kertoisin ja pelätä hänen reaktiotaan. Alusta lähtien pystyin siis avoimesti puhumaan sairaudestani ja se oli todella helpottavaa. Oli suuri muutos ryhtyä pitkän tauon jälkeen seurustelemaan. En ollut edes kuvitellut vielä joskus seurustelevani. Eihän se aikaisemmin olisi ollut mitenkään mahdollista, kun sairaus vei kaiken ajan ja energian. Nyt ilokseni huomasin, että pystyin seurustelemaan ja se tuntui hyvältä! Oli ihana huomata, että joku ihan todella tykkäsi minusta ja halusi olla kanssani. Seurustelun myötä sairauden viimeisetkin rippeet alkoivat hävitä, kun elämään tuli enemmän sisältöä ja ennen kaikkea jotain aivan uutta.
Muutaman kuukauden seurustelun jälkeen aloimme varovasti puhua lapsista, ihan vain ajatuksen tasolla. Olin jo ajat sitten haudannut lapsihaaveet, vaikka aina olen lapsista pitänyt. Anoreksia on vienyt yli puolet elämästäni eikä siinä paljon mitään lapsia tai perhettä tullut mietittyä.
Vähitellen, ensi kertaa elämässäni, minulle iski vauvakuume, joka vain yltyi yltymistään. Etukäteen kuitenkin surin, että olen pilannut kehoni vuosien sairastamisella eikä lapsen saaminen välttämättä onnistuisi. Päätimme kaikesta huolimatta katsoa miten käy ja hyvinhän siinä lopulta kävi. Alkuvuodesta 2018 vauva ilmoitti tulostaan enkä ollut uskoa sitä todeksi. Kesti pitkään ennen kuin ihan oikeasti uskoin, että todellakin saan vauvan kaikkien näiden vaikeiden ja ankeiden vuosien jälkeen, kun kehoni on ollut kovilla. Vasta ensimmäisen ultran jälkeen aloin vähitellen uskoa asian todeksi, kun näin omin silmin pienen sikiön polskivan vatsassani ja myöhemmin kasvava vatsa ja vauvan liikkeet tietenkin auttoivat tajuamaan tämän tosiasian.
Odotusaika sujui hyvin eikä minulla tullut minkäänlaista ahdistusta muuttuvan kehoni kanssa. Toki joskus koin olevani iso ja kömpelö, mutta uskon että sellainen tunne on jokaisella raskaana olevalla joskus. Pikemminkin tykkäsin kasvavasta vatsastani. Kasvatinhan siellä uutta elämää! Marraskuussa 2018 meidän rakas, pieni tyttömme syntyi ja teki minusta äidin. Pitkä odotus oli päättynyt ja sain pienen nyytin rinnalleni. Tunne oli aivan uskomaton ja epätodellinen. Minä sain kuin sainkin kokea tämän onnen!
Arki vauvan kanssa lähti sujumaan hyvin, vaikka alussa yöunet jäivätkin olemattomiin. Nautin niin paljon tästä uudesta elämäntilanteesta, ettei siinä paljon olemattomat yöunet haitanneet. Aika nopeasti vauvamme alkoi nukkua kunnon unet ja muutenkin löytyi jonkunlainen järkevä päivärytmi.
Nyt olemme eläneet lapsiperheen arkea reilun vuoden verran enkä vaihtaisi päivääkään pois! Joulukuussa koitti uusi tilanne kun toinen lapsemme syntyi. Tuntuuhan se aika uskomattomalta, että nyt olen kahden lapsen äiti! Anoreksia on enää ikävä muisto menneisyydestä. Olen selvinnyt vaikeasta sairaudesta voittajana, vaikka se joskus tuntui mahdottomalta. Synkimpinä hetkinä ajattelin, etten tule koskaan parantumaan, mutta onneksi kävi toisin. Tällaisesta elämästä en edes uskaltanut unelmoida!
Anoreksia ei enää niin sanotusti näy elämässäni. Toki joskus tulee mieleen jotain vanhoja ajatuskuvioita, kuten täydellisyyden tavoittelua ja vaativuutta itseä kohtaan, mutta ne menevät yhtä nopeasti ohi kun tulivatkin. Ja ne todellakin jäävät ajatuksiksi eivätkä sen enempää. Ei niistä varmaan koskaan pääse kokonaan eroon, sairaus kun kuitenkin hallitsi elämääni vuosikausia, mutta pääasia on, että ne jäävät VAIN ajatuksen tasolle. En voisi kuvitellakaan alkavani enää oireilla enkä pelkää ollenkaan, että niin kävisi. Elämässäni on nyt kaikki hyvin ja olen onnellinen. Olen saanut elämäni takaisin ja osaan arvostaa joka hetkeä! Ei ole itsestään selvää, että ylipäätään olen tässä.
Haluan tarinallani kertoa, että toipuminen vaikeastakin tilanteesta on mahdollista kunhan vaan jaksaa taistella ja uskoa itseensä!
Terveisin,
Selviytyjä
Vastaa