Mikä maha!

Kun kelit kuu­me­ne­vat ja vaat­teet vähe­ne­vät, moni meis­tä aset­tuu pei­lin eteen ja kysyy: ”Näyt­tää­kö mun maha isol­ta täs­sä asus­sa?”. Tämä kysy­mys saat­taa eri­tyi­ses­ti askar­rut­taa sil­loin, jos oma keho on koke­nut vuo­den aika­na muu­tok­sia. Me kysym­me tätä kysy­mys­tä sik­si, kos­ka olem­me oppi­neet ajan saa­tos­sa, että mahan kokoa arvioi­daan. Jos­tain syys­tä moi­nen toi­min­ta on tun­tu­nut ihmi­sis­tä tär­keäl­tä jo iät ja ajat.

Mahan kokoon on ihmis­kun­nan his­to­rian eri vai­heis­sa lii­tet­ty eri­lai­sia mie­li­ku­via ja ole­tuk­sia, mai­rit­te­le­via ja ei-niin-mai­rit­te­le­via. Jos­sain ajas­sa on saa­tet­tu aja­tel­la, että mahan koko ker­too hen­ki­lön hedel­mäl­li­syy­des­tä tai vau­rau­des­ta ja jos­sain toi­ses­sa ajas­sa se on taas saa­tet­tu liit­tää ihmi­sen elin­ta­poi­hin tai sosi­aa­li­sen ase­maan.

Kun mie­tim­me, näyt­tää­kö maham­me isol­ta, oikeas­ti mie­tim­me useim­mi­ten sitä, mitä muut ihmi­set mah­ta­vat meis­tä aja­tel­la. Olen­ko ok? Kel­paan­ko? Joku saat­taa aja­tel­la mahan­sa kokoa jopa sii­nä mää­rin, että koko oma­nar­von­tun­to tun­tuu asu­van juu­ri siel­lä mahas­sa. Hänen oma­nar­von­tun­ton­sa saat­taa elää ja muut­tua päi­vän mit­taa sen mukaan, miten maha täyt­tyy ja tyh­je­nee, litis­tyy ja pul­lis­tuu, arvo­kaas­ta arvot­to­mak­si.

Mut­ta mitä voim­me tosia­sial­li­ses­ti tie­tää toi­sis­tam­me mahaa kat­so­mal­la? Onko maha oikeas­ti sie­lun pei­li? Mää­rit­te­lee­kö maha mei­dät todel­la vai voi­si­ko se saa­da vain olla yksi kehon alue mui­den jou­kos­sa?

Itse asias­sa, jos tar­kas­te­li­sim­me mahaa het­ken aikaa ihan vaan kehon osa­na, saat­tai­sim­me muis­taa sen ihmeel­li­syy­den ja mer­ki­tyk­sen koko ole­mas­sao­lom­me yllä­pi­tä­jä­nä. Tuo ihmi­sen kes­kel­lä ole­va alue kan­taa sisäl­lään ja suo­je­lee mei­dän elin­tär­kei­tä sisäe­li­miä, kuten maha­lauk­kua ja suo­lis­toa, mak­saa, hai­maa, munuai­sia ynnä mui­ta. Osal­la meis­tä siel­lä on myös koh­tu, joka osaa kas­vat­taa ja syn­nyt­tää ulos toi­sen koko­nai­sen ihmi­sen. Aivan sci-fiä, eikö?

Maha ker­too meil­le myös eri­lai­sia vies­te­jä: olem­me­ko näl­käi­siä, olem­me­ko kyl­läi­siä, olem­me­ko ehkä syö­neet jotain pilaan­tu­nut­ta. Mahas­sa voi tun­tua myös tär­kei­tä tun­tei­ta, kuten jän­ni­tys­tä, ahdis­tus­ta, iloa, ihas­tus­ta ja kii­hot­tu­mis­ta. Se on herk­kä ja vii­sas vies­tin­tuo­ja, jota kan­nat­taa kuun­nel­la.

Ker­ran kuu­lin, kun syö­mis­häi­riös­tä toi­pu­va kehoah­dis­tuk­sen val­las­sa toi­voi, ettei hänel­lä oli­si koko mahaa lai­sin­kaan. Tuo toi­ve muis­tuu mones­ti mie­lee­ni niis­sä lukui­sis­sa kes­kus­te­luis­sa, jois­sa poti­las miet­tii keho­aan ja sitä koh­taan koke­maan­sa inhoa. Monil­la tuo inho koh­dis­tuu nime­no­maan sin­ne omaan mahaan, joka sin­nik­kääs­ti yrit­tää pitää kal­li­sar­voi­set sisäe­li­met suo­jas­sa ja toi­min­nas­sa.

Mahain­hon taus­tal­ta löy­tyy aina eri­lai­sia hen­ki­lö­koh­tai­sia syi­tä, joi­ta tun­nis­ta­mal­la ja tar­kas­te­le­mal­la suh­de omaan mahaan usein muut­tuu vähi­tel­len sopui­sam­mak­si. Ja hyvä niin, sil­lä keho ilman mahaa oli­si pait­si toi­mi­ma­ton, myös pöl­jem­män näköi­nen kuin yksi­kään mahal­li­nen keho.

Minun oma maha­ni on peh­meä ja pyö­reä. Se ei ole kos­kaan ollut eri­tyi­sen lit­teä. Mut­ta se on pal­vel­lut hyvin ja kan­ta­nut sisäl­lään kak­si las­ta. Ker­ran uima­ran­nal­la maha­ni oli ihan hie­kan pei­tos­sa ja pie­ni suku­lais­lap­se­ni sanoi minul­le, että se näyt­ti hänes­tä her­kul­li­sel­ta kane­li­pul­la­tai­ki­nal­ta. Se oli ehkä iha­nin lause, jota olen kos­kaan mahas­ta­ni kuul­lut.

Ei lap­si luon­tai­ses­ti ajat­te­le, että maha ker­toi­si kenes­tä­kään yhtään enem­pää, kuin sen min­kä­lai­nen maha toi­sel­la on. Jon­kun maha on kar­vai­nen, toi­sen on arpi­nen, toi­sen on kova ja toi­sen muh­ku­rai­nen. Ihan taval­li­sia maho­ja kaik­ki. Ei hyviä tai huo­no­ja maho­ja, vaan eri­lai­sia ja sik­si taval­li­sia.  

Lap­si oppii arvot­ta­maan maho­ja vas­ta sen perus­teel­la, mitä hän ympä­ris­tös­tään kuu­lee ja havain­noi. Lap­si lait­taa mer­kil­le, miten hänen mahaan­sa suh­tau­du­taan, miten ympä­ril­lä ole­vat aikui­set suh­tau­tu­vat omiin mahoi­hin­sa, miten mahois­ta puhu­taan mediois­sa ja myös sii­tä, min­kä­lai­sia maho­ja siel­lä näkyy. Miten iha­naa oli­si­kaan, jos lap­si oppi­si ympä­ris­tös­tään sen, että kaik­ki mahat ovat eri­lai­sia ja ihan yhtä arvok­kai­ta. Ja ettei kene­kään ihmi­sen arvo ole kiin­ni hänen mahan­sa koos­ta tai muo­dos­ta.

Oli­si­ko siis jo sopi­va aika julis­taa maa­il­maan maha­rau­ha ja alkaa puhua ja aja­tel­la mahois­ta kau­niis­ti ja arvos­ta­vas­ti riip­pu­mat­ta nii­den muo­dos­ta. Miten monil­ta kur­jil­ta pei­lin edes­sä vie­te­tyil­tä het­kil­tä sääs­tyi­sim­me­kään! Vai kek­sit­kö sinä jon­kun hyvän syyn sil­le, mik­si maho­jen arvos­te­lua ja ver­tai­lua oli­si hyö­dyl­lis­tä jat­kaa? Menet­täi­sim­me­kö jota­kin tär­ke­ää tai arvo­kas­ta maha­rau­han myö­tä? Mil­tä sinus­ta tun­tui­si teh­dä sopu oman maha­si kans­sa?

Peh­moi­sin ter­vei­sin

Sii­ri Kor­pi­niit­ty