Niin kauan kuin ihmisiä on ollut enemmän kuin yksi, on maailmassa ollut vertailua. Ihmiset vertaavat itseään ja omaisuuttaan toisiin ihmisiin ja heidän omaisuuteensa tutkaillakseen paikkaansa laumassa. Kelpaanko? Olenko arvokas? Meneekö mulla hyvin? Arkisimmillaan vertailu toisiin voi olla ihan harmitonta, joskus hyödyllistäkin (muuten emme olisi tehneet sitä kautta aikojen). Toisen menestyksestä voi esimerkiksi ammentaa itselleen inspiraatiota. Haitalliseksi vertailu muuttuu silloin, jos se saa meidät käyttäytymään vahingoittavasti joko itseämme tai toisia kohtaan.
Vain identtiset kaksoset voivat olla melkolailla saman näköisiä ja saman kokoisia. Siinä se. Kaikki muut ihmiset ovat pelkästään itsensä näköisiä ja itsensä kokoisia. Sen ihmettely, että ”mä näytän tältä ja sä näytät tolta” voi olla siksi ymmärrettävästi ihan mielenkiintoista, mikäli siihen ei liity arvottavia ulottuvuuksia. Heti, jos vertailuun tulee sellaisia sävyjä, että toinen on jotain enemmän tai vähemmän kuin toinen, käynnistyy ajatus, että jonkun pitäisi muuttua. Silloin saatamme alkaa hyökkäämään omaa geeniperimäämme vastaan kuin Don Quijote Manchalainen tuulimyllyn kimppuun.
Hurjimpia esimerkkejä vaarallisesta vertailusta on Pro Ana ‑ilmiö eli vastaanotollani käydyissä keskusteluissa tuttavallisesti ”Pro Anailu”. Pro Anat ovat laihuusläiriötä ihannoivia ja siihen kannustavia ihmisiä, joilla hyvin todennäköisesti itsellään on vaikea laihuushäiriö, mutta jotka eivät sitä välttämättä miellä tai tunnista hengenvaaralliseksi sairaudeksi. Henkeä uhkaava laihuus on heille tavoite ja ihanne. Anoreksia on heille elämäntapa. Alkuun oli Pro Ana ‑nettisivuja, joita pyrittiin kitkemään pois. Sitten Pro Ana siirtyi blogeihin ja sieltä keskustelufoorumeille ja lopulta sosiaaliseen mediaan. Kuin kameleontti, tämä ilmiö onnistuu soluttautumaan uusiin ympäristöihin.
Pro Anailuun kuuluu haitallisten laihdutusvinkkien jakaminen ja suora laihduttamiseen kannustaminen esimerkiksi ”thinspiration”-kuvien avulla. Jos ihminen, jolla on jo valmiiksi vaikeaa syömisen, liikunnan tai kehonkuvan kanssa päätyy tällaisen kuvaston äärelle, voivat seuraukset olla tuhoisat.
Somealustojen algoritmi oppii nopeasti tunnistamaan sen, mistä käyttäjä on kiinnostunut. Pro Ana ‑henkisissä julkaisuissa harvemmin käytetään tänä päivänä suoraan anoreksiaan kannustavia tunnisteita tai edes sanoja ”anoreksia” tai ”laihduttaminen”, koska haittaa aiheuttavia sisältöjä pyritään putsaamaan pois. Sen sijaan julkaisuissa saatetaan käyttää esimerkiksi toipumiseen (”recovery”), ruokaan, ruokavalioon tai liikuntaan viittaavia häshtägejä. Jos ihminen on näistä teemoista jo valmiiksi kiinnostunut, ei usein kulu aikaakaan, kun somefeediin alkaa tulvia sisältöjä, joissa ihannoidaan niukkoja ruoka-annoksia tai tietyn muotoisia reisiä.
Somen täyttyminen näistä kuvista helposti vääristää käsitystä ympäröivästä todellisuudesta ja aiheuttaa syömishäiriötä sairastavalle voimakasta ahdistusta, josta voi seurata juuri sitä oireilua, johon nämä sisällöt katsojaansa tuuppivat.
Onko mitään tehtävissä?
Toistaiseksi näyttää siltä, että somen sisältö on sen vartijoita ovelampi ja mielenterveyteen haitallisesti vaikuttava materiaali onnistuu löytämään tiensä puhelinten ruuduille. Meillä on ihmiskuntana iso haaste ratkaistavana siinä, miten onnistuisimme suojelemaan itseämme itseltämme itse kehittämässämme systeemissä. Näitä ratkaisuja odotellessa voimme kuitenkin onneksi tehdä monia asioita terveytemme turvaamiseksi!
Tärkein teko on opetella tiedostamaan, millä tavalla some vaikuttaa omaan vointiin. Minkälaisia ajatuksia ja tunteita erilaiset sisällöt tai keskustelut minussa herättävät? Minkälainen sisältö saa minut ahdistumaan ja minkälaisesta sisällöstä saan iloa tai voimaa? Mitä some minulle antaa ja mitä se minulta ottaa? Samalla tavalla, kuin tietoisuustaitoja voi opetella ”tosielämässä”, voi niitä opetella myös sosiaalisessa mediassa.
Tarkastelemalla itsessämme tapahtuvia asioita tietoisesti, saatamme esimerkiksi huomata, jos somesta poissa pysyminen onkin meille vaikeaa. Silloin voi miettiä, olenko ehkä jäänyt ”koukkuun” joihinkin sisältöihin ja hakeudunko sisältöjen äärelle hyvin automaattisesti tai pakottavasta tarpeesta. Huonojen uutisten maailmassa saattaa huolestumiseen taipuvainen ihminen esimerkiksi alkaa tarpeettomalla tiheydellä selaamaan ankeita ja ahdistavia sisältöjä (doomscrollaamaan), jolloin oma ahdistuneisuus tuppaa yleensä lisääntymään. Tällaista huomatessaan on erityisen tärkeää opetella pitämään taukoja ja tarvittaessa pyytää siihen apua.
Vertailun ja tiedon haalimisen taustalla on usein jalo pyrkimys pitää itsestään huolta. Huolenpito voi kuitenkin kääntyä päälaelleen, jos sitä tehdään terveydelle haitallisilla keinoilla. Pyrkimys pitää itsestään huolta sisältää kuitenkin myötätuntoisen ja itseään arvostavan sävyn, jota voi kultivoida ja kasvattaa. Tulemalla tietoiseksi siitä, miten oma toiminta vaikuttaa omiin fiiliksiin ja ajatuksiin ja toisinpäin, voi viisaammin valita ne keinot, joilla itseään hoivaa ja pitää turvassa.
Myös turvataitoja voi opetella esimerkiksi piilottamalla ja ilmiantamalla haitallisiksi tunnistamiaan sisältöjä. On myös järkevää lakata seuraamasta sellaisia sisällöntuottajia, jotka saavat pahalle mielelle. Sisällön kuratoimisen avulla voimme vaikuttaa siihen, minkälainen maailma ruuduillemme avautuu. Voimme kysyä itseltämme, mitä haluan tänään nähdä ja mitä en.
Tai entäpä, jos hetkeksi sulkisinkin koko toosan ja lähtisin metsään tai kahville? Voisinko nähdä siellä jotain kaunista ja kiinnostavaa?
Kevätaurinkoisin terveisin
Siiri Korpiniitty
Vastaa