Poikasen ravinnon saamisesta huolehtiminen on ohjelmoituna meidän luontoomme. Me saamme tyydytystä ja rauhaa, kun näemme miten lapsemme kasvaa ja vahvistuu. Jos poikasemme lakkaa syömästä, meissä käynnistyy hätä. Koska ravinnon saaminen on elämän edellytys, syntyy mielessämme kauhukuva jälkeläisen nääntymisestä nälkään. Vaisto ruokkia poikasta ohjaa vanhemmuuttamme ja valintojamme jopa tässä yltäkylläisyyden maailmassa, jossa ruokaa ei tarvitse saalistaa ympäristöstä.
Kun lapsi sairastuu laihuushäiriöön, hän alkaa vähitellen kokemaan ruuan vaarallisena. Sairauden myötä ruoka alkaa edustaa lapselle monimuotoista uhkaa, joka vaarantaa hänen terveytensä lisäksi hänen elämänhallintansa ja paikkansa laumassa. Lapsi alkaakin miettiä: “Mitä jos lihon?”, “Mitä jos en pystykään enää lopettamaan syömistä?”, “Mitä jos musta tulee ruma ja läski eikä kukaan halua enää olla mun kanssa?”
Ruuan edustama uhka omassa mielessä alkaa tuntua niin vaaralliselta, että alkukantainen itsesuojeluvaisto saa lapsen jättämään yhä enemmän ruokaa syömättä yhä useammin. Nälän myötä häiriö mielessä vahvistuu ja kannustaa sairastunutta jatkamaan nälkiinnyttämistä uskottelemalla olevansa se, joka pitää lapsen turvassa sekä katastrofilta että omilta tunteiltaan.
Vanhemmalle oman jälkeläisen ruuasta kieltäytyminen ja nälästä seuraava fyysinen ja psyykkinen kärsimys on sietämätöntä katsottavaa. Se herättää pelon lapsen menettämisestä ja vaiston taistella pitääkseen lapsen hengissä. Rakastava vanhempi on valmis tekemään mitä hyvänsä pelastaakseen lapsensa.
Syntyy asetelma, jossa vanhempi tarjoaa lapselle ruokaa, jota lapsi ei halua syödä. Lapsi pelkää ruokaa ja vanhempi pelkää pahentavansa tilannetta saamalla lapsen ahdistumaan. Anoreksia osaa myös ovelasti hyödyntää vanhemman pelkoa saamalla lapsen uhkaamaan vanhempaa: “Jos pakotat, niin en syö mitään!”
Mielikuva syömisen lopettamisesta kokonaan saa vanhemman varpailleen ja pelko ohjaa häntä kohti kompromissia: “Riittää, että söisit edes jotain”. Että jäisit henkiin. Tämä reaktio on hyvin ymmärrettävä ja tilanne on varmasti kaikkien anoreksiaa sairastavien tai sairastaneiden lasten vanhemmille tuttu. Kuitenkin usein juuri tämä toimintamalli johtaa hyvästä tarkoitusperästään huolimatta yhä syvemmälle kärsimyksen kierteeseen.
Ajaudutaan tilanteeseen, jossa anoreksia pääsee määrittelemään, mitä lapsi voi syödä ja mitä ei. Pahimmillaan sairaus alkaa pyörittää koko perheen arkea asettaen sille omat aikataulunsa ja järjestyksensä. Vanhemman pelko tilanteen pahentumisesta kääntyykin sairauden hyödyksi ja kauhun tasapaino alkaa ohjata ruokailutilanteita.
Mitä pidempään sairauden kanssa yritetään käydä kauppaa ja hakea sopua, sitä pidemmälle siirtyy sairauden vastustaminen ja sitä kautta myös toipuminen. Jotta toipuminen pääsee alkamaan ja uhka hengenvaarasta saadaan vähenemään, pitää lapsen uskaltaa syödä enemmän kuin mihin anoreksia antaa luvan.
Ei kannata jäädä odottamaan lupaa anoreksialta, koska se ei sitä tule antamaan. Sairauden vastustaminen ja siitä aiheutuvan ahdistuksen kohtaaminen ovat toipumisen avain. Taistelu sairautta vastaan on kuitenkin erittäin raskasta ja vaikeaa sekä lapselle että vanhemmalle.
Miten vanhempi voi auttaa lasta uskaltamaan? Entä miten vanhempi voi huolehtia omasta jaksamisesestaan ja tunnetyöskentelystään haastavassa roolissaan elämän puolustajana? Näitä ja monia muita kysymyksiä pohditaan Syömishäiriökeskuksen Eväitä tukemisen tielle ‑verkkokurssilla, joka on suunnattu syömishäiriöön sairastuneen lapsen vanhemmille. Erityisesti suosittelemme kurssia vanhemmille, joiden perheessä sairaus on uusi tulokas ja jotka kaipaavat tietoa ja ohjeita alkuun pääsemiseksi tukemisen tiellä.
Siiri Korpiniitty
Vastaa