Saa­ko las­ta suu­tut­taa?

Lap­suu­des­sa­ni 60- ja 70-luvuil­la, elet­tiin aikaa, jol­loin kas­va­tus­me­ne­tel­mät oli­vat hil­jat­tain muut­tu­neet anka­ras­ta kuriin usko­mi­ses­ta las­ta huo­mioi­vam­paan ja lem­peäm­pään kas­va­tus­tyy­liin. Aika­kau­den tai­tos oli näh­tä­vis­sä sii­nä, että osa aikui­sis­ta edel­leen uskoi ja toteut­ti anka­raa otet­ta las­ten ohjauk­seen ja osa otti asiat ren­nom­min. Opin, että eri aikuis­ten kans­sa oli hie­man eri­lai­set kuviot ja opin sää­tä­mään käyt­täy­ty­mi­se­ni niin, että sel­viy­ty­mi­sen toden­nä­köi­syys kun­kin aikui­sen kans­sa oli­si mah­dol­li­sim­man opti­maa­li­nen. Tois­ten kans­sa sai olla äänek­kääm­pi, tois­ten kans­sa oli paras­ta pysy­tel­lä näky­mät­tö­mäm­pä­nä.

Kun sit­ten sain oman lap­se­ni noin 30 vuot­ta sit­ten, oli val­lal­la jo vah­va usko lap­sen kun­nioit­ta­mi­seen. Lap­suu­den koke­mus­ten tär­keä mer­ki­tys psyy­ken muo­tou­tu­mi­sel­le oli jo hyvin löy­tä­nyt tien­sä arjen kas­va­tus­kult­tuu­riin ja van­hem­pien roo­li täs­sä kehi­tyk­ses­sä ymmär­ret­tiin hyvin. Tun­tuu, että tämän suun­tai­nen kehi­tys on edel­leen ole­mas­sa.

Minus­ta vai­kut­taa sil­tä, että las­ta kun­nioit­ta­va kas­va­tus­tyy­li on kui­ten­kin jos­sain koh­das­sa teh­nyt kään­nök­sen hie­man hai­tal­li­seen suun­taan. Vai­kut­taa sil­tä, että kun­nioit­ta­vuus ja lem­peys on toi­si­naan ymmär­ret­ty niin, että las­ta ei saa suu­tut­taa. Jos lap­si rai­vos­tuu, aja­tel­laan sen ole­van merk­ki sii­tä, että van­hem­pi on teh­nyt jotain vää­rin. Tämän logii­kan mukai­ses­ti van­hem­pi antaa rai­voa­val­le lap­sel­le tämän halua­man asian, jot­ta lap­si rau­hoit­tui­si ja asiat palai­si­vat uomiin­sa.

Tämä on san­gen ymmär­ret­tä­vä tul­kin­ta ja reak­tio, sil­lä lap­sen rai­vo­tes­sa kaik­kia ahdis­taa ja suu­tut­taa, kun taas lap­sen hil­je­tes­sä koko per­heel­lä on hel­pom­paa. Olen työs­sä­ni huo­man­nut vuo­sien var­rel­la, että lap­si, joka saa mää­rä­tä per­hees­sä tah­din on poh­jim­mil­taan hyvin tur­va­ton, hämil­lään ja eksyk­sis­sä. Rai­voa­mal­la tah­ton­sa läpi saa­va lap­si jää louk­kuun rai­von­sa kans­sa. Kun hän yrit­tää saa­da vanhempansa/opettajansa yms. joko teke­mään hänen tah­ton­sa mukai­ses­ti tai yrit­tää vält­tää asi­aa johon hän­tä yri­te­tään ohja­ta, tulee hänel­tä auto­maat­ti­se­na reak­tio­na rai­vo. Hän ei taval­li­ses­ti edes itse tie­dä mikä häneen iski, kun rai­vo jo turs­kah­taa ulos hänes­tä. Hän on saat­ta­nut kokea mon­ta ker­taa, että tämä reak­tio ei tuo­ta hyvää lop­pu­tu­los­ta, mut­ta ei osaa hil­li­tä itse­ään eikä muut­taa käyt­täy­ty­mis­tään. Ker­ta toi­sen­sa jäl­keen hän löy­tää itsen­sä tilan­tees­ta, jos­sa hänel­le ollaan vihai­sia. Vaik­ka hän sai­si­kin tah­ton­sa läpi, muka­na tulee tois­ten kyl­läs­ty­nei­syys ja kiuk­ku hänen reak­tio­ta­paan­sa.

Rai­voa­mi­nen sel­viy­ty­mis­kei­no­na lukit­see hel­pos­ti ihmis­suh­teet ja estää las­ta oppi­mas­ta raken­ta­via sel­viy­ty­mis­kei­no­ja. Rai­voa­va lap­si on impuls­sien­sa kans­sa ihan yksin. Hän­tä ei usein pää­se lähes­ty­mään raken­ta­van kes­kus­te­lun kei­noin eikä hän yksin osaa muut­taa käyt­täy­ty­mis­tään. Olen huo­man­nut työs­sä­ni, että rai­voa­van lap­sen van­hem­mat saat­ta­vat jopa alkaa pelä­tä las­taan. Tämä enti­ses­tään vai­keut­taa lap­sen hal­lit­se­ma­ton­ta tun­ne­ryö­py­tys­tä.

Usein poh­dim­me­kin kol­le­goi­den kans­sa kuin­ka täl­lais­ta van­hem­paa voi­si tukea otta­maan ohjat käsiin­sä, palaut­ta­maan voi­man­sa van­hem­pa­na ja aut­ta­maan lap­sen­sa pois täs­tä ansas­ta. Rai­voa­va lap­si tar­vit­see rau­hal­lis­ta, mut­ta erit­täin jämäk­kää ja joh­don­mu­kais­ta van­hem­moin­tia. Sii­nä ei saa pelä­tä lap­sen tun­ne­reak­tioi­ta, vaan on läh­det­tä­vä sii­tä, että maa­il­maan mah­tuu ään­tä, mut­ta sii­tä huo­li­mat­ta teh­dään niin kuin asial­lis­ta on. Mitä pie­nem­pi lap­si on, sitä nopeam­min hän oppii kehit­ty­neem­piä stra­te­gioi­ta neu­vo­tel­la tah­ton­sa läpi – ottaen huo­mioon olo­suh­teet ja myös mui­den ihmis­ten tar­peet ja tah­to­ti­lan. Samal­la hän oppii elä­mäs­sä hyvän sel­viy­ty­mi­sen kan­nal­ta vält­tä­mä­tön­tä kykyä hil­li­tä ja hal­li­ta tun­tei­taan niin, että pys­tyy toi­mi­maan menes­tyk­sek­kääs­ti tilan­teen vaa­ti­mal­la taval­la.

Mitä pidem­pään aikaa kuluu, sitä mut­kik­kaam­mak­si asiat muut­tu­vat. Aikui­suu­teen saak­ka ehti­neel­lä ”lap­sel­la” rai­voa­va kom­mu­ni­kaa­tio­mal­li on jo sisäis­ty­nyt osak­si minä­ku­vaa: ”Olen vähän täm­möi­nen tuli­nen”. Tämä mer­kit­see, että impul­sii­vi­ses­ta reak­tio­mal­lis­ta luo­pu­mi­nen vaa­tii todel­la kes­kit­ty­nyt­tä, moti­voi­tu­nut­ta ja pit­kä­jän­teis­tä työs­ken­te­lyä. Ongel­ma­na täs­sä on se, että impul­sii­vi­suu­ten­sa vuok­si hen­ki­lön saat­taa olla vai­ke­aa rau­hoit­tua ja kes­kit­tyä riit­tä­väs­ti teh­däk­seen muu­tok­sen ja har­joi­tel­lak­seen uusia tai­to­ja. Lisäk­si hänen on usein vai­ke­aa ottaa vas­taan tie­toa hänen toi­min­ta­stra­te­gian­sa hei­ve­röi­syy­des­tä, sil­lä se saat­taa tun­tua hyök­käyk­sel­tä hänen per­soo­naan­sa koh­taan.

Sil­loin kuin tilan­ne on eden­nyt sii­hen pis­tee­seen, että hen­ki­lön pol­ku joh­taa meil­le Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen, ovat käsil­lä usein suo­ras­taan hen­gen­vaa­ral­li­set olo­suh­teet. Meil­le onkin vuo­sien saa­tos­sa muo­dos­tu­nut osak­si arkea se, että ote­taan vas­taan syväl­tä nouse­vaa rai­voa ja huu­toa. Teh­tä­väm­me on kes­tää se rau­hal­li­si­na ja jat­kaa nuo­ren kan­nus­ta­mis­ta koh­ti para­ne­mis­ta. Huu­dos­ta ja volyy­mis­tä huo­li­mat­ta. Ei väliä miten kovaa huu­taa, ruo­ka on kui­ten­kin syö­tä­vä eikä itse­ään voi muu­ten­kaan vahin­goit­taa. Ään­tä saa olla, kui­ten­kin men­nään eteen­päin.

Kos­ka niin usein näem­me miten syväs­sä ansa­mon­tus­sa rai­voa­va lap­si ja hänen van­hem­pan­sa istu­vat ja miten val­ta­vik­si ongel­mat voi­vat kas­vaa huu­don ja pelon tun­nel­mis­sa, haluai­sim­me kan­nus­taa kaik­kia van­hem­pia lem­pe­ään jämäk­kyy­teen kas­va­tuk­ses­saan. Rau­hal­li­nen rajan lait­ta­mi­nen lap­sel­le – jo ihan pie­ne­nä – ja hänen huu­ton­sa rau­hal­li­nen sie­tä­mi­nen ovat suu­rim­pia rak­kau­del­li­sia teko­ja van­hem­muu­des­sa. Jos tämä jos­tain syys­tä ei ollut mah­dol­lis­ta lap­sen olles­sa pie­ni, ei pitäi­si pelä­tä lait­taa rajo­ja myö­hem­min. Rak­kau­del­la ase­te­tut rajat luo­vat kor­vaa­ma­ton­ta tur­val­li­suut­ta lap­sel­le. Kun hänen tun­tei­taan ei pelä­tä, ei hänen tar­vit­se itse­kään nii­tä pelä­tä – ja sil­lä pär­jää todel­la pit­käl­le.

Mitä sinä ajat­te­let rajois­ta kas­va­tuk­ses­sa?
Miten sinus­ta oli­si hyvä roh­kais­ta pel­kää­vää van­hem­paa?

Ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier

PS. Ome­na­tu­van yllä­pi­to lomai­lee 11.4.2018 asti. Mah­dol­li­siin kom­ment­tei­hin ei tuo­na aika­na vält­tä­mät­tä rea­goi­da. Jul­kai­su­ja tulee kui­ten­kin tut­tuun tapaan.