Syö­mis­häi­riön hoi­toa sydä­mel­lä ‑mitä se oikein tar­koit­taa?

Yli 20 vuot­ta toi­min­nas­sa olleen Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen tun­nus­lause on “Syö­mis­häi­riöi­den hoi­toa ammat­ti­tai­dol­la ja sydä­mel­lä”. Ammat­ti­tai­tom­me poh­jaa laa­ja-alai­seen tie­toon syö­mis­häi­riöi­den eri­tyis­piir­teis­tä ja pit­kään koke­muk­seen eri­las­ten syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­ta. Mut­ta entä sit­ten se sydän? Mitä on sydä­mel­lä hoi­ta­mi­nen ja miten se näkyy Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen arjes­sa?

Tämän kysy­myk­sen poh­ti­mi­seen pyy­sin apua poti­laal­ta, iha­nal­ta ihmi­sel­tä, jota olen hoi­ta­nut useam­man vuo­den ajan sekä kun­tou­tus ‑ja hoi­to­yk­si­kös­säm­me että myö­hem­min avo­hoi­dos­sa tera­piayk­sik­köm­me puo­lel­la. Esi­tin hänel­le kysy­myk­sen: Olet­ko tun­te­nut hoi­to­si aika­na, että sinua on hoi­det­tu sydä­mel­lä? Kysy­myk­ses­tä seu­ra­si pit­kä ja pol­vei­le­va kes­kus­te­lu, joka kul­ki läpi eri­lai­sen tun­tei­den, ajan­jak­so­jen, voin­nin vai­hei­den ja yhteis­ten het­kien. Tote­sim­me, että yhtei­sel­le mat­kal­lem­me on mah­tu­nut vai­kei­ta vään­tö­jä, kokei­lua, oival­ta­mis­ta sekä nau­ru­ja ja itku­ja. Ja jokai­ses­sa tilan­tees­sa oli muka­na kak­si sydän­tä.

Poti­laa­ni oli myös kysy­mys­tä­ni poh­ti­nee­na kir­joit­ta­nut 22 ‑koh­tai­sen luet­te­lon tilan­teis­ta, mene­tel­mis­tä, omi­nai­suuk­sis­ta ja muis­ta sei­kois­ta, jot­ka ovat hänel­le vies­ti­neet sydä­mel­lä hoi­ta­mi­sen tai­toa Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa. Jaan seu­raa­vak­si hänen luval­laan täl­tä lis­tal­ta vii­si koh­taa, jot­ka omas­sa sydä­mes­sä­ni reso­noi­vat vah­vas­ti. 

“Kysy­tään ja kuun­nel­laan poti­laan oma mie­li­pi­de”

Kun ihmi­nen sai­ras­tuu vaka­vas­ti ja tar­vit­see tii­vis­tä hoi­toa, hänen ympä­ril­lään alkaa hää­rä­tä monen­lais­ta ammat­ti­lais­ta, jot­ka teke­vät pää­tök­siä, lin­jauk­sia ja suun­ni­tel­mia hoi­don jär­jes­tä­mi­sek­si ja käyn­nis­tä­mi­sek­si. Monel­le voi sii­nä koh­das­sa tul­la koke­mus, että minun asiois­ta­ni pää­te­tään minun puo­les­ta­ni. Syö­mis­häi­riö­tä hoi­det­taes­sa näin on toki usein myös perus­tel­tua teh­dä. Kui­ten­kaan ei ole tar­koi­tus, että sai­ras­tu­nut ihmi­nen jäi­si hää­räyk­sen jal­koi­hin vaan tuli­si huo­lien­sa, pel­ko­jen­sa ja toi­vei­den­sa kans­sa kuul­luk­si ja koh­da­tuk­si. 

Kun poti­las­ta kuun­nel­laan ja hänet ote­taan mukaan omaa hoi­to­aan kos­ke­vaan pää­tök­sen­te­koon, vah­vis­tuu koke­mus osal­li­suu­des­ta, arvok­kuu­des­ta ja toi­mi­juu­des­ta myös sil­loin, jos hänen toi­vei­taan ei voi­da hoi­dol­li­sis­ta syis­tä toteut­taa. Näis­sä tilan­teis­sa on eri­tyi­sen tär­ke­ää perus­tel­la vali­tut hoi­to­lin­jat huo­lel­li­ses­ti ja pyr­kiä teke­mään hoi­dol­li­set pää­tök­set mah­dol­li­sim­man läpi­nä­ky­väs­ti. 

Kun hoi­to on sai­rau­den luo­tees­ta joh­tuen sel­lais­ta, jos­sa jou­du­taan rajoit­ta­maan poti­laan itse­mää­rää­mi­soi­keut­ta, tulee tun­net­ta auto­no­mias­ta tukea niis­sä het­kis­sä, jois­sa se on mah­dol­lis­ta. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen osas­to­hoi­dos­sa tämä tar­koit­taa sitä, että raja­taan sil­loin, kun on pak­ko, ja anne­taan poti­laal­le mah­dol­li­suus vai­kut­taa niis­sä tilan­teis­sa, jois­sa ei ole ris­kiä, että oma tah­to – joka sai­rau­den akuu­tis­sa vai­hees­sa on itsea­sias­sa sai­rau­den tah­to – vaa­ran­tai­si hoi­don ja toi­pu­mi­sen ete­ne­mis­tä. 

Mah­dol­li­suus osal­lis­tua oman hoi­ton­sa suun­nit­te­luun ja hoi­dol­lis­ten tavoit­tei­den aset­te­luun tukee luot­ta­muk­sel­li­sen yhteis­työ­suh­teen raken­tu­mis­ta. Samal­la se tukee sitou­tu­mis­ta hoi­toon, moti­vaa­tio­ta työs­ken­te­lyyn ja koke­mus­ta omas­ta kyvyk­kyy­des­tä toi­mia ja teh­dä pää­tök­siä.

“Sai­rau­del­le ase­te­taan jämä­käs­ti tiu­kat rajat, mut­ta se teh­dään lem­peäs­ti, ei mää­rä­ten”

Aina sil­loin, kun ihmi­sen vapaa­ta toi­min­taa raja­taan, täy­tyy sii­hen olla hyvät perus­te­lut. Syö­mis­häi­riön hoi­dos­sa perus­te­lut löy­ty­vät tar­pees­ta estää poti­laan ter­veyt­tä vaa­ran­ta­vaa syö­mis­häi­riö­oi­rei­lua. Sai­raut­ta yllä­pi­tä­vää toi­min­taa raja­taan, jot­ta sen aiheut­ta­mat hai­tat vähen­tyi­si­vät ja syn­tyi­si mah­dol­li­suus ope­tel­la hyö­dyl­li­sem­piä ja tur­val­li­sem­pia tapo­ja toi­mia. 

Vah­va­tah­tois­ta syö­mis­häi­riö­tä kuu­luu raja­ta jämä­käs­ti ja päät­tä­väi­ses­ti. Sai­rau­des­ta toi­pu­va ihmi­nen kui­ten­kin tar­vit­see oirei­den tilal­le jotain muu­ta, jos­ta hakea tur­vaa. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa se tur­va löy­tyy lem­peäs­tä ja asian­sa osaa­vas­ta hen­ki­lö­kun­nas­ta. Me tie­däm­me, miten tär­ke­ää on ker­toa poti­laal­le, että hänen sai­raut­taan raja­taan, kos­ka haluam­me suo­jel­la hänen elä­mään­sä ja ter­veyt­tään. 

Jos ihmi­sel­le tulee olo, että hän­tä mää­rä­tään, se voi tun­tua vää­rän­lai­sel­ta val­lan käy­töl­tä ja herät­tää (ymmär­ret­tä­väs­ti) halun puo­lus­tau­tua ja vas­tus­taa käs­ky­jä. Yhteis­työ syn­tyy aina ymmär­ryk­ses­tä toi­sen motii­vei­hin. Eri­tyi­ses­ti syö­mis­häi­riö­hoi­don alku­vai­hees­sa voi hoi­dol­li­sia motii­ve­ja jou­tua sanoit­ta­maan päi­vit­täin ja mon­ta­kin ker­taa päi­väs­sä. Eikä yksi­kään ker­ta ole tur­ha. Kun tätä jak­se­taan sin­nik­kääs­ti teh­dä, alkaa poti­laan luot­ta­mus hen­ki­lö­kun­taan vähi­tel­len raken­tua ja tur­val­li­suu­den tun­ne vah­vis­tua, jol­loin tar­ve tur­vau­tua syö­mis­häi­riö­oi­rei­siin vähe­nee. Syö­mis­häi­riö viih­tyy huo­nos­ti lem­peäs­sä ja tur­val­li­ses­sa ympä­ris­tös­sä.  

“Poti­las koh­da­taan ihmi­se­nä, ei diag­noo­si­na, BMI:nä tms.”

Jokai­nen ihmi­nen on ainut­laa­tui­nen yksi­lö, jol­la on oma mie­li, keho ja elä­män­ta­ri­na. Ihmi­sen pai­no ker­too hänes­tä vain sen, kuin­ka pal­jon hänen kehon­sa pun­ni­tus­het­kel­lä pai­naa. Muu­ta emme voi hänes­tä pel­kän pai­no­lu­ke­man perus­teel­la tie­tää. Tie­däm­me Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa, ettei pai­noin­dek­si yksis­tään pal­jas­ta sai­rau­den vaka­vuut­ta. Toki se voi olla yksi vaka­vuu­teen viit­taa­va asia, mut­ta se ei kos­kaan ker­ro koko tari­naa. 

Tar­kem­mat tut­ki­muk­set, sel­vit­te­lyt ja haas­tat­te­lut voi­vat joh­taa lää­ke­tie­teel­li­seen diag­noo­siin, mut­ta sekään ei ole kan­ta­jan­sa sum­ma. Jos kuvit­te­lem­me tun­te­vam­me ihmi­sen hänen diag­noo­sin­sa perus­teel­la, alam­me sijoit­taa ihmi­seen tul­kin­to­ja, jot­ka ovat syn­ty­neet mie­li­ku­vis­sam­me ja poh­jaa­vat koke­muk­siim­me toi­sis­ta ihmi­sis­tä, ei juu­ri hänes­tä. Toki teo­ria­tie­tom­me ohjaa mei­tä usein oike­aan suun­taan ja klii­ni­nen koke­muk­sem­me antaa hoi­dol­le hyvän poh­jan. Mut­ta jos ajat­te­lem­me, että “hän on syö­mis­häi­riö­po­ti­las”, on se sama, jos ajat­te­li­sim­me, että “hän on pol­vi­vam­ma­po­ti­las” ja unoh­dam­me kat­soa ihmis­tä myös diag­nos­tis­ten kri­tee­rien ulko­puo­lel­ta.  

Toi­min­tam­me arvoi­hin kuu­luu poti­lai­den hoi­ta­mi­nen koko­nais­val­tai­ses­ti. Me emme hoi­da pel­käs­tään pai­noa tai syö­mis­häi­riö­diag­noo­sia vaan otam­me hoi­dos­sa huo­mioon kai­ken sen, min­kä kans­sa ihmi­nen tulee hoi­toon. Mis­tä hän kär­sii, mis­tä hän haa­vei­lee, mis­tä hän on tulos­sa ja min­kä­lai­seen elä­mään hän halu­aa hoi­dos­tam­me jat­kaa. Koko­nais­val­tai­ses­sa hoi­dos­sa hoi­de­taan koko ihmis­tä, ei vain sii­vua. Sil­loin hoi­to on usein myös vai­kut­ta­vam­paa. Ja sil­loin myös niis­sä tilan­teis­sa, jois­sa hoi­to ei pää­ty paran­tu­mi­seen, voi poti­laal­le kui­ten­kin jää­dä tär­keä koke­mus sii­tä, että hän on saa­nut hyvää hoi­toa. Hoi­dos­sa syn­ty­nyt koke­mus omas­ta arvok­kuu­des­ta voi­kin olla juu­ri se tär­kein asia, jon­ka poti­las ottaa hoi­dos­ta mukaan­sa ja joka voi joh­taa paran­tu­mi­seen myö­hem­mäs­sä elä­män­vai­hees­sa.  

“Yllä­pi­de­tään toi­voa toi­pu­mi­sen suh­teen”

Jos minun pitäi­si nime­tä kak­si asi­aa, jot­ka ovat paras­ta lää­ket­tä syö­mis­häi­ri­öön, ne oli­si­vat ruo­ka ja toi­vo. Syö­mis­häi­riös­tä ei voi toi­pua ilman ruo­kaa ja toi­voa. Samal­la kun autam­me syö­mis­häi­riös­tä toi­pu­vaa ihmis­tä syö­mään, autam­me hän­tä myös pitä­mään kiin­ni toi­vos­ta. Jos­kus vai­kean sai­rau­den kans­sa kamp­pai­le­van on vai­kea itse näh­dä toi­voa toi­pu­mi­ses­taan ja häi­jyim­män laa­tui­set syö­mis­häi­riöt myös aktii­vi­ses­ti ravit­se­vat itse­ään poti­laan toi­vot­to­muu­den tun­teel­la. Sai­raus saat­taa usko­tel­la poti­laal­le, ettei toi­voa paran­tu­mi­ses­ta ole ja siten patis­taa hän­tä jat­ka­maan sai­rau­den tiel­lä. 

Hoi­ta­vi­na hen­ki­löi­nä me olem­me kui­ten­kin saa­neet todis­taa lukui­sia toi­pu­mis­ta­ri­noi­ta, jois­sa toi­vot­to­man­kin oloi­sis­ta tilan­teis­ta ollaan nous­tu takai­sin elä­män aal­lol­le. Nämä tari­nat ovat vah­vis­ta­neet toi­voa meis­sä ja kykyä näh­dä toi­vo sil­loin­kin, kun se mei­naa peit­tyä sai­rau­den var­jon alle. Toi­vo on aina ole­mas­sa. Jokai­nen uusi het­ki ja uusi päi­vä voi tuo­da muka­naan uuden oival­luk­sen, joka vie toi­pu­mis­ta eteen­päin. Kään­ne­koh­ta voi löy­tyä kes­kus­te­lus­ta, koh­taa­mi­ses­ta, kau­an kai­va­tus­ta tun­tees­ta tai mie­leen put­kah­ta­vas­ta aja­tuk­ses­ta. Elä­mä voi aina myös tipaut­taa tiel­lem­me jota­kin ennus­ta­ma­ton­ta, joka käyn­nis­tää meis­sä muu­tok­sen. Sik­si ajal­le kan­nat­taa antaa mah­dol­li­suus. Niin kau­an kuin on elä­mää, on myös toi­voa.  

“Lai­te­taan itsen­sä likoon (esim. heit­täy­dy­tään johon­kin ihme tee­ma­päi­vään tms.)”

Osas­tol­lam­me toi­vu­taan syö­mis­häi­riös­tä usein pit­kiä­kin aiko­ja. Sil­loin saa­te­taan olla kau­ka­na kotoa, kau­ka­na lähei­sis­tä ja tutus­ta ympä­ris­tös­tä. Meil­le on tär­ke­ää luo­da osas­tol­lem­me mah­dol­li­sim­man kodi­kas­ta ja läm­min­tä tun­nel­maa. Hoi­dol­lis­ten het­kien ja ruo­kai­lu­jen lomas­sa vie­täm­me aikaa pelail­len, teke­mäl­lä ret­kiä, heit­tä­mäl­lä huul­ta, lak­kaa­mal­la kyn­siä tai jär­jes­tä­mäl­lä eri­lai­sia iha­nia yllä­tyk­siä. Kos­ka hoi­dol­li­sis­sa tilan­teis­sa ollaan usein vaka­vien asioi­den ja tun­tei­den äärel­lä, voi­daan näil­lä kei­noil­la myös tun­nus­tel­la tur­val­li­ses­ti sitä, mil­lais­ta on elä­mä sai­rau­den ulko­puo­lel­la. Elä­mä, jos­sa voi myös ottaa ren­nos­ti, naut­tia, pitää haus­kaa ja pöl­jäil­lä. 

Itsel­le­ni rak­kai­ta muis­to­ja ovat esi­mer­kik­si poti­lai­den kans­sa yhdes­sä suun­ni­tel­lut tee­ma­päi­vät, joi­ta ollaan vie­tet­ty muun muas­sa tee­moil­la “ysä­ri” ja 60-luvun hipit. Olem­me saat­ta­neet myös läh­teä koko osas­ton poru­kal­la lähi­puis­toon heit­tä­mään kori­pal­loa tai kek­siä oman vesi­so­ta­lei­kin osas­ton sisä­pi­hal­le. Heit­täy­ty­mäl­lä ren­toon teke­mi­seen yhdes­sä vah­vis­tam­me luot­ta­muk­sel­lis­ta ja inhi­mil­lis­tä yhteis­työ­suh­det­ta, joka kan­taa sit­ten myös nii­den vai­kei­den ja kipe­rien­kin het­kien yli. 

Ammat­ti­lai­si­na teem­me pal­jon töi­tä sen eteen, että osai­sim­me antaa itses­täm­me ja omas­ta per­soo­nas­tam­me juu­ri sopi­vas­ti, jot­ta syn­tyy koke­mus sii­tä, että olem­me ihmi­siä toi­sil­lem­me myös hoi­to­ym­pä­ris­tös­sä. Samal­la se vaa­tii sitä, että huo­leh­dim­me hoi­dol­li­sis­ta rajois­ta ja osaam­me sää­del­lä omia tun­tei­tam­me siten, että hoi­dol­li­nen vuo­ro­vai­ku­tus säi­lyy amma­til­li­se­na, tur­val­li­se­na ja luon­te­va­na. 

Hoi­ta­mi­nen sydä­mel­lä vaa­tii hoi­ta­val­ta hen­ki­löl­tä hyvää itse­tun­te­mus­ta, tai­ta­vaa tun­tei­den ja käyt­täy­ty­mi­sen sää­te­lyä, ymmär­rys­tä hoi­to­suh­de­työs­ken­te­lyn ilmiöis­tä sekä kykyä tun­nis­taa oma roo­lin­sa poti­laan hoi­dos­sa. Sydä­mel­lä hoi­ta­mi­ses­sa ammen­nam­me työ­ka­lu­ja omas­ta per­soo­nas­tam­me ja elä­män­ko­ke­muk­ses­tam­me, mut­ta myös sii­tä vah­vas­ta tie­dol­li­ses­ta ja tai­dol­li­ses­ta osaa­mi­ses­ta, joka on ker­ty­nyt meil­le kou­lu­tuk­sen ja työ­elä­män koke­mus­ten myö­tä. 

Vaik­ka työm­me on välil­lä hyvin­kin vaa­ti­vaa ja vai­ke­aa niin par­haim­mil­laan se antaa meil­le tun­tei­ta onnis­tu­mi­ses­ta, kehit­ty­mi­ses­tä, vai­kut­ta­mi­ses­ta ja työn mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä. Täs­sä työs­sä tun­tee usein teke­vän­sä jotain tär­ke­ää ja itse ajat­te­len, että se on yksi elä­män arvok­kaim­mis­ta tun­teis­ta. 

Lopuk­si nos­tan vie­lä poti­laa­ni lis­tal­ta bonuk­se­na yhden erit­täin tär­keän koh­dan:

“Muis­tu­te­taan jat­ku­vas­ti, että poti­las on arvo­kas”

Tätä ei voi lii­kaa koros­taa. Koke­mus omas­ta arvok­kuu­des­ta luo poh­jan itses­tä huo­leh­ti­mi­sel­le, itse­myö­tä­tun­nol­le ja voi­maan­tu­mi­sel­le. Kun tun­nem­me ole­vam­me arvok­kai­ta, on mei­dän hel­pom­pi toi­voa itsel­lem­me hyvää. Sil­loin myös alam­me teh­dä asioi­ta, jot­ka ovat meil­le hyväk­si. Siis­pä lopuk­si haluan sanoa juu­ri sinul­le, joka luit tämän teks­tin:

Olet arvo­kas. 

Läm­möl­lä,
Sii­ri Kor­pi­niit­ty