Ruo­ka­rau­haa etsi­mäs­sä

Ruo­ka ja syö­mi­nen ovat monel­la tapaa mer­ki­tyk­sel­li­siä asioi­ta elä­mäs­sä niin hyväs­sä kuin pahas­sa. Joil­la­kin suh­de ruo­kaan on yksin­ker­tai­nen ja ongel­ma­ton, mut­ta pal­jon on ihmi­siä, jot­ka kipui­le­vat eri­ta­soi­ses­ti syö­mi­sen­sä kans­sa. Yhä useam­pi vali­tet­ta­vas­ti sai­ras­tuu syö­mis­häi­ri­öön, jol­loin tulee entis­tä­kin tär­keäm­mäk­si miet­tiä mitä ja miten ruos­ta ja syö­mi­ses­tä yli­pään­sä puhu­taan. Kenen­kään ruo­kai­lua ei hel­po­ta yhtään lukui­sat tar­peet­to­mat fraa­sit ja ajat­te­le­mat­to­mat hei­tot, joi­ta syö­mi­sen yhtey­des­sä kuul­laan.

Ruo­ka­rau­ha on jo pit­kään elä­nyt käsi­te, jol­la on perin­tei­ses­ti tar­koi­tet­tu ruo­kai­lu­het­ken rau­hoit­ta­mis­ta kai­kes­ta muus­ta teke­mi­ses­tä. Ruo­ka itses­sään on niin arvo­kas asia, että kun sitä saa eteen­sä, niin on aiheel­lis­ta ja sopi­vaa unoh­taa maal­li­set mur­heet ja kai­ken­lai­nen sää­tä­mi­nen. 70-luvul­la lap­sia ojen­net­tiin kai­ken­lai­ses­ta ruo­ka­pöy­däs­sä kie­mur­te­lus­ta. Kes­ki­ty syö­mään! Puhua­kaan ei oikein saa­nut, var­sin­kaan ruo­kaa suus­sa, ja sisa­rus­ten kans­sa kinas­te­lu ei sopi­nut alkuun­kaan. Aikui­set halusi­vat syö­dä rau­has­sa, naut­tia ruo­as­ta ilman tur­hia jän­nit­tei­tä pöy­däs­sä.

Olen huo­man­nut toteut­ta­va­ni näi­tä peri­aat­tei­ta omien las­te­ni kans­sa lähes ident­ti­ses­ti ja sitä sen kum­mem­min miet­ti­mät­tä. Se mal­li, miten ruo­ka­pöy­däs­sä ollaan, on todel­la vah­vas­ti piir­ty­nyt ali­ta­jun­taa­ni. Edel­leen­kin huo­maan ärty­vä­ni, jos joku kai­vaa kän­ny­kän esiin kes­ken ruo­kai­lun ja edes het­ken sitä vil­kui­lee. Tai jos kes­kus­te­lu kodin päi­väl­lis­pöy­däs­sä uhkaa läh­teä lii­an nega­tii­vi­sel­le tasol­le. ”Tämä ei kuu­lu ruo­ka­pöy­tään”, ali­ta­jun­ta­ni huu­taa. ”Nyt tuol­lai­set puheet poik­ki ja kes­kus­tel­laan jos­tain muka­vam­mas­ta”. Samal­la olen vil­jel­lyt nii­tä samo­ja lat­teuk­sia, joi­ta itsel­le­ni kas­va­va­na poi­ka­na sanot­tiin: ”jos haluat kas­vaa isok­si, niin syö lau­ta­nen tyh­jäk­si!” Ja toi­saal­ta: ”miten kau­hean iso­ja annok­sia tuo poi­ka jak­saa syö­dä!” Aina jol­lain oli jotain sanot­ta­vaa syö­mi­ses­tä­ni. Mil­loin söin lii­kaa, mil­loin lii­an vähän.

Jokai­sel­la on var­mas­ti omat muis­ton­sa sii­tä, mitä ja miten ruo­ka­pöy­däs­sä puhut­tiin ja toi­mit­tiin omas­sa lap­suu­des­sa ja nuo­ruu­des­sa. Nämä sanat ja toi­min­ta­mal­lit voi­vat hyvin­kin vah­vas­ti mää­rit­tää sitä, miten itse toi­mim­me myö­hem­min. Käy­täm­me­kö samo­ja kulu­nei­ta fraa­se­ja vai har­kit­sem­me­ko tar­kem­min, miten puhum­me ruos­ta, miten arvo­tam­me eri ruo­kia ja mil­lais­ta esi­merk­kiä itse annam­me syö­mi­ses­tä.

Meil­lä aikui­sil­la on iso vas­tuu sii­tä, mil­lai­sen ruo­ka­rau­han me toi­sil­le annam­me ja miten puhum­me omas­ta syö­mi­ses­täm­me. Jos esi­mer­kik­si lap­set ja nuo­ret kuun­te­le­vat koko ajan van­hem­pien­sa dieet­ti­tus­kai­lu­ja, niin aja­tus laih­dut­ta­mi­ses­ta voi ikä­väl­lä taval­la syö­pyä myös lap­sen mie­leen. Tai, jos kom­men­toim­me ruo­an mää­rää omal­la tai toi­sen lau­ta­sel­la, niin mis­tä voim­me tie­tää, kuin­ka arkaan koh­taan osum­me kuu­li­jan mie­les­sä. Mie­les­tä­ni ihan rele­vant­ti kysy­mys täs­sä ajas­sa on: Mik­si me lauom­me jat­ku­vas­ti aivan älyt­tö­miä ruo­kaan liit­ty­viä kom­ment­te­ja ja tyh­jiä lausei­ta miet­ti­mät­tä het­keä­kään mitä me oikeas­ti sanom­me ja kuka on kuu­le­mas­sa?

Vas­taus kysy­myk­seen lie­nee yksin­ker­tai­ses­ti se, että se on inhi­mil­lis­tä. On ras­kas­ta miet­tiä ja pun­ni­ta koko ajan sano­mi­si­aan, ja tutuis­sa tilan­teis­sa on help­po käyt­tää tut­tu­ja fraa­se­ja. En miten­kään jak­sa uskoa, että niin monet ihmi­set puh­das­ta ilkeyt­tään kom­men­toi­si­vat tois­ten­sa ruo­kia ja syö­mi­siä ymmär­tä­mät­tä seu­rauk­sia. Se on ajat­te­le­mat­to­muut­ta, puhet­ta ilman suo­da­tin­ta. Puhet­ta, jota on help­po suol­taa omien koke­mus­ten muok­kaa­man nor­min poh­jal­ta.

Tämä ei kui­ten­kaan tar­koi­ta sitä, ettei­kö asial­le voi­si teh­dä jotain. Kun alam­me oikeas­ti kiin­nit­tää huo­mio­ta omaan puhee­seem­me, saa­tam­me yllät­tyä kuin­ka pal­jon se sisäl­tää niin sanot­tua auto­maa­tio­pu­hett­ta eli sano­ja ja sanon­to­ja, joi­den mer­ki­tys­tä emme ole kos­kaan tar­kem­min miet­ti­neet tai kysee­na­lais­ta­neet. Oman puheen­par­ren tut­kis­ke­lu voi joh­taa syväl­li­siin oival­luk­siin myös omas­ta syö­mis­käyt­täy­ty­mi­ses­tä, mut­ta jos sil­lä saa raken­net­tua edes jon­kin­lais­ta suo­da­tin­ta puhee­seen­sa, niin kuu­li­jat aina­kin kiit­tä­vät.

Anne­taan siis ruo­ka­rau­ha toi­sil­lem­me ja lope­te­taan jon­nin­jou­ta­va kom­men­toin­ti, jon­ka tar­koi­tus­ta emme yleen­sä edes ymmär­rä. Jos toi­sen syö­mi­nen huo­let­taa, niin sil­loin voi kysyä ”mitä sinul­le kuu­luu?”, eikä ihme­tel­lä ääneen toi­sen syö­mis­tä. On hyvä ymmär­tää, että syö­mi­nen ja suh­tau­tu­mi­nen ruo­kaan ovat hyvin hen­ki­lö­koh­tai­sia asioi­ta, jol­loin hyvän­tah­toi­set­kin kom­men­tit voi­daan tul­ki­ta arvos­te­luk­si ja kri­tii­kik­si. Emme var­mas­ti halua tar­koi­tuk­sel­la lou­ka­ta tai vahin­goit­taa toi­siam­me, joten aina on parem­pi miet­tiä sekun­ti tai kak­si kan­nat­taa­ko sanoa ääneen juu­ri sitä, mitä ensim­mäi­sek­si mie­leen tulee.

Ruo­ka­rau­haa toi­vot­taen,
Jou­ni Kui­va­lai­nen