”Äiti haloo pois!” oli yksi esikoiseni ensimmäisistä kolmen sanan lauseista. Nyt myös päiväkoti-ikäinen kuopukseni on alkanut kutsumaan minua pois puhelimeni tainnuttavasta lumouksesta: ”Katso minua äiti!” Kerran kun selasin somea, hän sanoi jopa ”Minulla on sinua ikävä.” Tämä lause herätti minut toden teolla siihen todellisuuteen, jossa me tänä päivänä elämme. Meidän aikamme lapset ja nuoret ovat ensimmäinen sukupolvi, joka kasvaa puhelimet kädessä ja me, heidän vanhempansa, olemme ensimmäinen sukupolvi vanhempia, jotka kasvavat luurit kädessä vanhemmuuteen. Vanhemmat, jotka sormet höyryten näpyttelevät keskustelupalstan kommenttikenttään huoliaan lasten liiallisesta ruutuajasta, ovat aikamme paradoksi. Korjaan: me olemme aikamme paradoksi. Myös minä joudun katsomaan tässä asiassa peiliin.
Tällä viikolla vietetään Lapsen oikeuksien viikkoa teemalla ”Lapsella on oikeus hyvinvointiin”. Hyvinvointi ei synny tyhjiössä, vaan se syntyy vuorovaikutuksessa ympäristöön, kulttuuriin ja toisiin ihmisiin. Hyvinvoinnin kulmakivet luodaan varhaisessa vuorovaikutuksessa ja tässä hommassa tärkeimmässä roolissa ovat läsnä olevat aikuiset. Läsnä olevan aikuisen avulla lapsi oppii erilaisten taitojen lisäksi tunnesäätelystä, turvallisuudesta, omasta arvokkuudesta ja luottamuksesta elämää kohtaan. Lapsi tarvitsee nähdyksi tulemista (Katso minua äiti!), jotta hän voi tuntea olevansa olemassa ja olevansa tärkeä. Jos aikuisen huomio harhautuu toistuvasti puhelimeen, joutuu lapsi kilpailemaan aikuisen huomiosta. Lapselle voi tulla kokemus, että puhelimessa on jotakin tärkeämpää kuin hän.
Pohdimme lapsen oikeuksien teemaa viestintäpalaverissa ja kysyimme itseltämme: ”Koska viimeksi olen nähnyt puhelimeni ruudulta jotakin omaa lastani tärkeämpää”? Aika hiljaista tuli.
Voidakseen hyvin lapsi tarvitsee läsnä olevia aikuisia. Mutta vielä parempaa on se, jos tuo läsnä oleva aikuinen voi itsekin hyvin! Meillä alkaa olla jo jonkin verran näyttöä siitä, että ruutuajan vähentäminen vaikuttaa positiivisesti hyvinvointiimme ja parantaa kykyämme keskittyä ja olla hetkessä läsnä. Siispä viestintäpalaverimme päätteeksi päätimme osallistua Lapsen oikeuksien viikon kampanjaan tekemällä konkreettisen teon sekä oman että lastemme hyvinvoinnin huomioimiseksi. Päätimme, että työpäivien jälkeen laitamme puhelimet hyllylle ja olemme paremmin läsnä lapsillemme. Saimme myös muun työyhteisömme innostumaan ajatuksesta. Viikon ensimmäisten päivien perusteella voin ainakin itse sanoa, että en ole joutunut luopumaan mistään ‑päinvastoin.
Nykyisen maailmanmenon hektisyydessä läsnä olemisen taito on uhattuna ja puhelin imaisee meidät pois tästä hetkestä yhä uudestaan ja uudestaan. Ja me ymmärrettävästi myös pelkäämme, että lapsillemme käy samoin. Ja olemme ymmärrettävästi myös huolissamme siitä sisällöstä, jolle lapset ja nuoret ruuduillansa altistuvat. Lasten ja nuorten hyvinvointi huolettaa meitä ja hyvä niin! Ratkaisu ei kuitenkaan ole pelkkä vaaroista saarnaaminen tai ruutuajan rajoittaminen, jos emme myös itse pysty tarkastelemaan omaa toimintaamme. Esimerkillämme on iso merkitys.
Saarnaaminen on muutenkin huono tapa muuttaa yhtään mitään ja siksi meidän on vanhempina tärkeää olla armollisia itseämme kohtaan, kun teemme muutoksia luuritapoihimme. Myös me olemme uuden äärellä älypuhelimien imuvoiman kanssa ja ruutuaika on lähtemätön osa arkeamme sekä vapaa-ajalla, että työelämässä. Toimintamme tietoisella tarkastelulla ja pienillä muutoksilla voimme kuitenkin vaikuttaa siihen, että huomiomme kohdistuisi tässä hetkessä juuri sinne, minne se kuuluu. Pidetään huoli siitä, ettei läsnä oleva aikuinen lahoa somemaailman tuulissa tai kuole sukupuuttoon. Tehdään läsnä olevasta aikuisesta maailmanperintökohde ja suojellaan sitä. Sillä on suuri vaikutus lasten ja nuorten hyvinvointiin.
Lämmöllä,
Siiri Korpiniitty
Vastaa