Urhei­li­jan syö­mis­häi­riö­oi­rei­lu, stres­si ja val­men­ta­jan roo­li

Kil­paur­hei­li­jat ja hui­pul­le täh­tää­vät urhei­li­jat aloit­ta­vat urhei­lun usein jo pie­ne­nä lap­se­na. Jos har­joit­te­lu on alus­ta asti tavoit­teel­lis­ta, saat­ta­vat har­joi­tus­mää­rät nous­ta suu­rek­si jo hyvin var­hain. Val­men­ta­ja on urhei­li­jan elä­mäs­sä tär­keä hen­ki­lö, jol­la on moni­nai­nen roo­li. Jois­sain tapauk­sis­sa val­men­ta­jan ja urhei­li­jan suh­de saat­taa kes­tää var­hai­ses­ta lap­suu­des­ta aikui­suu­teen, jol­loin suh­tees­ta kehit­tyy eri­tyi­nen ja val­men­ta­ja kul­kee urhei­li­jan rin­nal­la urhei­li­jan lap­suu­des­ta mur­ro­siän läpi aikui­suu­teen. Val­men­ta­jal­la on suu­ri vas­tuu olla yhtä aikaa val­men­ta­ja sekä toi­mia kas­vat­ta­ja­na, hen­ki­sen hyvin­voin­nin tuki­ja­na, auk­to­ri­teet­ti­na ja luo­tet­ta­va­na tuke­na kai­kis­sa tilan­teis­sa. Val­men­ta­jan roo­liin kuu­luu myös kan­nus­taa, tsem­pa­ta ja joh­taa toi­min­taa hyväs­sä yhtei­sym­mär­ryk­ses­sä urhei­li­joi­den­sa kans­sa. Toi­si­naan urhei­li­jat viet­tä­vät enem­män aikaa val­men­ta­jan kuin van­hem­pien kans­sa.

Urhei­li­jan elä­mä on täyn­nä stres­si­te­ki­jöi­tä ja mitä kor­keam­mal­la tasol­la urhei­li­ja on, sitä enem­män pai­nei­ta ja vaa­ti­muk­sia urhei­lu itses­sään aset­taa. Urhei­li­ja voi jää­dä han­ka­laan väli­kä­teen, jos­sa hän kamp­pai­lee omien tavoit­tei­den ja unel­mien, val­men­ta­jan aset­ta­mien tavoit­tei­den, van­hem­pien vaa­ti­mus­ten sekä mah­dol­lis­ten yhteis­kun­nan aset­ta­mien pai­nei­den kans­sa. Syö­mis­häi­riö­oi­rei­lu ja syö­mis­häi­riöt ovat lisään­ty­neet, samoin kuin yhteis­kun­nan aset­ta­mat pai­neet. Yhteis­kun­ta muut­tuu het­ki het­kel­tä kaik­kien osa-aluei­den puo­les­ta vaa­ti­vam­paan ja vaa­ti­vam­paan suun­taan, jos­sa jokai­sen yksi­lön täy­tyy suo­riu­tua yhä parem­min ja tavoi­tel­la täy­del­li­syyt­tä. Sosi­aa­li­ses­sa medias­sa kaik­ki näyt­tä­vät lai­hoil­ta ja täy­del­li­sil­tä filt­te­rei­den kans­sa. Inhi­mil­li­syys saat­taa mones­ti unoh­tua ja urhei­li­ja voi hau­tau­tua näi­den kaik­kien pai­nei­den alle. 

Vii­me aikoi­na on yhä enem­män uuti­soi­tu urhei­li­joi­den hen­ki­ses­tä huo­no­voin­ti­suu­des­ta ja urhei­li­joi­den koke­mis­ta pai­neis­ta. Kesä­olym­pia­lai­sis­sa sekä teli­ne­voi­mis­te­li­ja Simo­ne Biles, että ten­nik­sen pelaa­ja Nao­mi Osa­ka avau­tui­vat lii­an suu­rien pai­nei­den vai­ku­tuk­ses­ta urhei­lusuo­ri­tuk­siin. Osa­ka puto­si jat­kos­ta var­hai­ses­sa vai­hees­sa ja Biles jät­ti kil­pai­lut osit­tain kes­ken. Tämä on hyvä huo­mio sii­hen, että myös urhei­li­jat kär­si­vät lii­an suu­ris­ta pai­neis­ta ja hei­dän ei tar­vit­se suo­riu­tua kai­kes­ta kuin koneet. Hen­kis­tä puol­ta pitää tree­na­ta yhtä lail­la kuin fyy­sis­tä puol­ta­kin, sil­lä hen­ki­nen hyvin­voin­ti on erit­täin tär­ke­ää eten­kin huip­pu-urhei­lus­sa, jos­sa pai­neet ovat suu­rem­mat. Vah­val­la mie­lel­lä pys­tyy kes­tä­mään urhei­lun aiheut­ta­mat pai­neet ter­veel­lä taval­la.

Tal­vio­lym­pia­lais­ten jäl­keen hiih­tä­jä Natal­ja Nepr­ja­je­van val­men­ta­ja ker­toi haas­tat­te­lus­sa, että hänen val­men­net­ta­van­sa tuli­si pudot­taa pai­noa pär­jä­täk­seen. New York Times puo­les­taan kom­men­toi olym­pia­lai­sis­sa hiih­tä­nyt­tä Jes­sica Dig­gin­siä lii­an kei­ju­kai­sek­si ver­rat­tu­na mui­hin lihak­sik­kaam­piin hiih­tä­jiin. Kaik­ki täl­lai­set kom­men­tit val­men­ta­jil­ta tai medial­ta voi­vat olla erit­täin hai­tal­li­sia monel­la tapaa urhei­li­jal­le, eivät­kä ne ole mil­lään taval­la asi­aan kuu­lu­via. 

Tut­ki­mus­ten mukaan stres­si­te­ki­jät ja täy­del­li­syy­teen pyr­ki­mi­nen voi­vat edis­tää syö­mis­häi­riö­oi­rei­lua tai syö­mis­häi­riöi­den kehit­ty­mis­tä. Val­men­ta­jan roo­li koros­tuu täs­sä, toki oirei­lun tun­nis­ta­mi­ses­sa, mut­ta ennen kaik­kea ennal­taeh­käi­sys­sä. Val­men­ta­jan ei tule olla urhei­li­jan koke­man stres­sin läh­de eikä luo­da lii­kaa pai­nei­ta. Val­men­ta­ja ei myös­kään saa siir­tää omaa stres­si­ään val­men­net­ta­vaan. Val­men­ta­jan teh­tä­vä ei ole elää omaa unel­maa urhei­li­jan kaut­ta, vaan mah­dol­lis­taa urhei­li­jal­le hänen omien unel­mien­sa tavoit­te­lu ja antaa sii­hen par­haat mah­dol­li­set läh­tö­koh­dat ja avai­met. Val­men­ta­ja voi toi­min­nal­laan myös huo­maa­mat­taan kan­nus­taa syö­mis­häi­riö­oi­rei­luun tai ris­ki­käyt­täy­ty­mi­seen esi­mer­kik­si kehu­mal­la hoik­kaa var­ta­loa tai kan­nus­ta­mal­la yli­har­joit­te­luun ja tätä tuli­si kai­kis­sa tilan­teis­sa vält­tää. 

Val­men­ta­jan tuli­si antaa urhei­li­jal­le työ­ka­lu­ja pai­nei­den ja stres­sin käsit­te­lyyn, mikä tukee ter­veel­lis­tä elä­män­ta­paa ravit­se­muk­sen, hen­ki­sen hyvin­voin­nin ja palau­tu­mi­sen osal­ta, fyy­si­sen har­joit­te­lun lisäk­si. Val­men­ta­jan ja urhei­li­jan yhteis­työ on aina kah­den kaup­pa, johon molem­pien tulee olla yhtä lail­la sitou­tu­nei­ta ja moti­voi­tu­nei­ta, jot­ta tavoit­tei­den tavoit­te­lus­ta tulee mah­dol­lis­ta. 

Kir­joit­ta­ja:

Jen­ni Turu­nen, lii­kun­ta­lää­ke­tie­teen mais­te­ri­vai­heen opis­ke­li­ja Jyväs­ky­län yli­opis­ton lii­kun­ta­tie­teel­li­ses­sä tie­de­kun­nas­sa.

Jen­ni kir­joit­taa gra­dua aihees­ta ”Val­men­nus­suh­teen ja koe­tun stres­sin yhteys syö­mis­käyt­täy­ty­mi­seen aka­te­mi­aur­hei­li­joil­la”.