Tie­ni syö­mis­häi­riöi­den paris­sa työs­ken­te­lyyn – Mik­si tätä työ­tä teen?

Minul­ta kysy­tään aika ajoin, mik­si teen töi­tä syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­vien paris­sa. ”Onko sinul­la oma­koh­tai­nen koke­mus asias­ta tai jokin muu kut­su­mus työs­ken­nel­lä juu­ri tuon poti­las­ryh­män paris­sa?” En tie­dä kysyt­täi­si­kö asian hen­ki­lö­koh­tai­suut­ta yhtä usein, jos työs­ken­te­li­sin esi­mer­kik­si skit­so­fre­ni­aa tai masen­nus­ta sai­ras­ta­vien paris­sa tai jos oli­sin­kin suun­tau­tu­nut työ­elä­mäs­sä­ni neu­ro­lo­gian maa­il­maan. On kuin syö­mis­häi­riöi­hin pitäi­si olla jotain kos­ke­tus­pin­taa omas­ta elä­mäs­tä, jot­ta nii­den paris­sa haluai­si työs­ken­nel­lä. Syö­mis­häi­riöt tun­tu­vat ole­van sen ver­ran mys­ti­siä, että ala­va­lin­ta­ni ihme­tyt­tää. Jokai­nen syö­mis­häi­riöi­den paris­sa työs­ken­te­le­vä kui­ten­kin tie­tää, että tari­noi­ta alal­le ajau­tu­mi­ses­ta ja on yhtä mon­ta kuin työn­te­ki­jää­kin. Osal­la var­mas­ti valin­taan on vai­kut­ta­nut kut­su­mus tai koke­muk­set omas­ta elä­mäs­tä itse sai­ras­ta­nee­na tai lähei­sen tilan­net­ta epä­toi­voi­se­na seu­ran­nee­na. Itsel­lä­ni näin ei ollut. Minul­la kyse oli sat­tu­mas­ta, mis­tä en oli­si etu­kä­teen arvan­nut mihin se joh­taa.

Ennen työs­ken­te­lyä­ni syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­vien paris­sa, tie­sin syö­mis­häi­riöis­tä var­maan suun­nil­leen saman ver­ran kuin kuka tahan­sa taval­li­nen tal­laa­ja – pin­nal­li­ses­ti ja vähän. Ehkä hie­man ammat­ti­kor­kea­kou­lun psy­kiat­rian opin­to­jen kaut­ta saa­toin tie­tää jotain enem­män, kuin vaik­ka­pa van­hem­pa­ni, mut­ta en mer­kit­tä­väs­ti. Luet­tu tie­to ei nimit­täin vie­lä pit­käl­le vie­nyt, var­sin­kin kun tuo tie­to oli lähin­nä diag­nos­tis­ten kri­tee­rien mukais­ta jaot­te­lua. Eihän sen tie­don väli­tyk­sel­lä voi­nut saa­da mitään käsi­tys­tä sii­tä, kuin­ka rank­ko­ja ja vai­kei­ta sai­rauk­sia syö­mis­häi­riöt ovat.

Uskon, että suu­rin osa ihmi­sis­tä on var­maan jos­kus näh­nyt ja tun­nis­ta­nut syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van. Itse tie­sin perus­kou­lu- ja lukio­ajoil­ta muu­ta­man ano­rek­si­aan sai­ras­tu­neen, mut­ta en yhtään ehkä enem­män pii­loon jää­vää buli­mi­aan tai epä­tyy­pil­li­seen syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­nut­ta. Yksi ano­rek­si­aa sai­ras­tu­nut oli hie­man lähei­sem­pi minul­le, mut­ta en kui­ten­kaan tun­nis­ta­nut hänen tilan­net­taan ennen kuin hän jou­tui sai­raa­laan. Kävin ter­veh­ti­mäs­sä hän­tä pari ker­taa sai­raa­las­sa ja ano­rek­si­aa ymmär­tä­mät­tä otin tut­ta­va­ni lau­ta­sel­ta ome­na­loh­kon, kun hän sitä minul­le innok­kaas­ti ja koh­te­li­aas­ti tar­jo­si. Hups! Koko komeu­den oli­si kruu­nan­nut, jos oli­sin vie­lä sano­nut: “Näy­tät hyvin­voi­val­ta”. Sil­lä ker­ral­la en sano­nut niin, mut­ta oli­sin hyvin voi­nut niin sanoa. Niin vähäis­tä ymmär­ryk­se­ni ano­rek­sias­ta hyväs­tä tah­dos­ta­ni huo­li­mat­ta oli.

Toi­nen tie­tä­mä­ni ano­rek­si­aan sai­ras­tu­nut hen­ki­lö tun­tui puo­les­taan ole­van – surul­lis­ta kyl­lä – koko kou­lun ylei­nen sil­mä­tik­ku mah­dot­to­mi­ne, näky­vi­ne oirei­neen. En tun­te­nut hän­tä hen­ki­lö­koh­tai­ses­ti. Vai­kean, näky­vän ano­rek­sian vuok­si kui­ten­kin tie­sin hänet nimel­tä. Näin, kuu­lin ja saa­toin joi­den­kin ystä­vie­ni kans­sa hänen tilan­tees­taan jos­kus jotain puhua­kin, mut­ta todel­li­suu­des­sa kul­jin kuin hevo­nen sil­mä­la­put sil­mie­ni edes­sä näke­mät­tä, kuu­le­mat­ta ja ymmär­tä­mät­tä toi­sen hätää. Oli help­poa kul­kea ohi – olla puut­tu­mat­ta – kun ei tois­ta tun­te­nut.

Minul­le syö­mis­häi­riöt oli­vat siis ennen alal­la ajau­tu­mis­ta­ni lähin­nä mar­gi­naa­li­sia sai­rauk­sia, jot­ka eivät kovin monia kos­ket­ta­neet. Kuin­ka vää­räs­sä olin­kaan. Miten siis pää­dyin täl­lä alal­le, jos­ta en oikein tien­nyt mitään? Toi­min­ta­te­ra­pian opin­to­je­ni lop­pu­vai­heis­sa vuon­na 2008 minun täy­tyi vali­ta itsel­le­ni vii­mei­nen työ­har­joit­te­lu­paik­ka. Aiem­pien har­joit­te­lu­jak­so­jen pai­kat kou­lu oli valin­nut opis­ke­li­joi­den puo­les­ta, mut­ta vii­mei­sen jak­son sai vali­ta oman kiin­nos­tuk­sen mukaan. Ja minul­la­pa ei ollut sii­nä vai­hees­sa hajua­kaan mikä minua kiin­nos­tai­si. Tie­sin, että haluai­sin ehkä enem­män psy­kiat­rian puo­lel­le työs­ken­te­le­mään, mut­ta sii­tä­kin olin epä­var­ma. Epä­toi­vois­sa­ni kysyin luok­ka­ka­ve­reil­ta­ni vink­ke­jä. Yksi ker­toi tavan­neen­sa muka­van oloi­sen toi­min­ta­te­ra­peu­tin, joka työs­ken­te­lee Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa. ”Soi­ta sin­ne, siel­tä sai­sit var­maan aina­kin hyvän ohjaa­jan.”

Nou­da­tin luok­ka­ka­ve­ri­ni ohjet­ta ja koh­ta istuin­kin jo tuon, iha­nan toi­min­ta­te­ra­peu­tin haas­ta­tel­ta­va­na Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa. En vie­lä sii­nä vai­hees­sa oli­si arvan­nut, että sil­le tiel­le jään. Niin vain kävi. Aloin teh­dä ensin lop­puo­pin­to­je­ni aika­na keik­ka­töi­tä Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa ja val­mis­tut­tua­ni sain mää­rä­ai­kai­sen työ­suh­teen, jota sit­ten uusit­tiin joi­ta­kin ker­to­ja ja lopul­ta vaki­nais­tet­tiin. Työ­pai­kan saa­mi­nen oli help­po sat­tu­ma, mut­ta se ei seli­tä­mik­si tätä työ­tä teen edel­leen – työs­sä täy­tyy olla jotain muu­ta­kin, min­kä vuok­si sitä tekee.

Alkuun työn imu syn­tyi uuden oppi­mi­ses­ta, häm­men­nyk­ses­tä syö­mis­häi­riöi­tä koh­taan ja myyt­tien mur­tu­mi­ses­ta. Alun uutuu­den jäl­keen vie­hä­tys muo­dos­tui­hy­vän poti­las­suh­teen raken­ta­mi­ses­ta. Noi­den vai­hei­den jäl­keen tuli karik­ko. Tun­tui, että sil­mä­ni auke­si­vat ja näin syö­mis­häi­riöi­tä siel­lä mis­sä en ollut nii­tä ennen tun­nis­ta­nut. Myös lähi­pii­ris­sä­ni sain kuul­la, että osal­la oli jos­kus ollut syö­mis­häi­riö. Maa­il­ma alkoi äkkiä tun­tua joten­kin surul­li­sem­mal­ta, kun näin sen pahan olon mää­rän mitä ihan lähel­lä­kin saat­toi olla. Myös kaik­ki ne elä­män­koh­ta­lot mitä sain työs­sä­ni kuul­la tun­tui­vat nuo­rel­le alal­le tul­leel­le käsit­tä­mät­tö­mil­tä ja koh­tuut­to­mil­ta. Syö­mis­häi­riö tun­tui koko­nai­suu­des­saan kama­lan rumal­ta sai­rau­del­ta ja toi­si­naan syyt sai­rau­den taka­na vie­lä kama­lam­mil­ta vää­ryyk­sil­tä. Sii­nä het­kes­sä ajat­te­lin, että tie­to lisää tus­kaa. Kävin­kin kari­kon yhtey­des­sä pyräh­tä­mäs­sä hie­man muu­al­la työ­elä­mäs­sä, mut­ta huo­ma­sin uudes­sa työs­sä­ni miet­ti­vä­ni, että mitä­kö­hän Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen kuu­luu? Miten­kö­hän siel­lä ole­vat asuk­kaat ja upea työyh­tei­sö voi­vat? En kos­kaan lakan­nut uudes­sa työs­sä­ni puhu­mas­ta Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­ta.

Vapaa-ajal­la­ni huo­ma­sin edel­leen kiin­nit­tä­vä­ni ympä­ris­tös­sä huo­mio­ta syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­viin. Huo­mioi­hin sisäl­tyi huo­li ihmi­ses­tä. Välit­tä­mi­sen tun­net­ta täy­sin tun­te­mat­to­mas­ta ihmi­ses­tä ei samal­la taval­la ollut ennen Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa työs­ken­te­lyä. Tot­ta kai olen aina välit­tä­nyt muis­ta ihmi­sis­tä, myös tun­te­mat­to­mis­ta, mut­ta nyt tuo­hon välit­tä­mi­seen liit­tyi tie­to sii­tä, että syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­via voi oikeas­ti aut­taa. Tie­sin, että vaik­ka maa­il­ma on välil­lä surul­li­nen, niin vai­keis­sa­kin tilan­teis­sa voi olla toi­voa. Syö­mis­häi­riöis­tä voi paran­tua ja ihmi­nen voi saa­da elä­män­sä takai­sin. Tämä tie­to aut­toi minut pää­se­mään kari­kon yli ja niin pala­sin Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen. Nyt tuo toi­vo on se mikä minut poh­jim­mil­ta­ni Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa pitää myös nii­nä vai­keim­pi­na het­ki­nä. Meil­lä onkin työn­te­ki­jöi­den kans­sa tapa­na sanoa, että kun Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen ker­ran­tu­lee­työs­ken­te­le­mään, niin siel­tä ei niin vaan läh­de­kään. Onnek­si tämä pätee vain työn­te­ki­jöi­hin.

Mikä on sinun tari­na­si syö­mis­häi­riöi­den paris­sa työs­ken­te­lys­tä tai ymmär­ryk­sen lisään­ty­mi­ses­tä?

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen

Kir­joit­ta­ja on Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen Kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kön työn­te­ki­jä ja kou­lu­tuk­sel­taan toi­min­ta­te­ra­peut­ti (ylem­pi AMK)