Ero syö­mis­häi­riös­tä voi tun­tua rak­kaas­ta luo­pu­mi­sel­ta

Syö­mis­häi­riös­tä irti­pääs­tä­mi­nen voi olla kuin ero rak­kaas­ta, mut­ta kuor­mit­ta­vas­ta, tuhoi­sas­ta ja alis­ta­vas­ta puo­li­sos­ta. Ero­pro­ses­sin aika­na, lop­pu­met­reil­lä var­sin­kin, voi tun­tea ikä­vää, kai­puu­ta ja pel­koa tule­vas­ta. Jokin mitä ennen oli, on eron jäl­keen pois­sa. Toi­seen ei voi enää tur­vau­tua, ei kuun­nel­la toi­sen ohjei­ta, eikä toi­ses­ta ole enää seu­raa. Samal­la ne ikä­vät asiat, mit­kä eroon ovat ehkä joh­ta­neet­kin, eivät enää ole taak­ka­na jokai­ses­sa päi­väs­sä. Huu­toa, toi­sel­le rai­voa­mis­ta, jat­ku­vaa rii­te­lyä ja sät­ti­mis­tä ei tar­vit­se enää kuun­nel­la ja sie­tää.

Jokai­nen eron koke­nut tie­tää, että eron het­kel­lä ihmi­nen jou­tuu teke­mään mat­kan omaan sisäi­seen maa­il­maan­sa, tutus­tu­maan itseen­sä ja etsi­mään itses­tään voi­ma­va­rat jat­kaa eteen­päin. Muu­toin ihmi­nen jää ontok­si, van­han rak­kau­den perään kai­paa­vak­si kuo­rek­si. Sel­lai­nen ihmi­nen on altis tar­rau­tu­maan ensim­mäi­seen vas­taan tule­vaan asi­aan tai ihmi­seen, jot­ta oma olo ei tun­tui­si niin hylä­tyl­tä tai yksi­näi­sel­tä – tyh­jäl­tä.

Tyh­jyy­den tun­tees­sa kul­ke­va ja oljen­kor­siin tar­rau­tu­va ihmi­nen on vaa­ras­sa upo­ta lahon lai­van lail­la. Sen vuok­si mat­ka itseen on vält­tä­mä­tön, vaik­ka se tun­tui­si­kin vai­keal­ta ja pelot­ta­val­ta. Sen mat­kan aika­na jou­tuu ehkä huo­maa­maan ne asiat, mik­si on huo­noon suh­tee­seen ajau­tu­nut, mik­si on suh­tees­sa roik­ku­nut niin pit­kään ja mikä omas­sa itses­sä altis­ti huo­nol­le suh­teel­le – mik­si siis suos­tui alis­tet­ta­vak­si. Itse­tie­toi­suu­den avul­la voi vält­tää uuteen huo­noon suh­tee­seen ajau­tu­mi­sen.

On kui­ten­kin hyvä huo­ma­ta, että vaik­ka rik­kou­tu­nut suh­de oli­si­kin ollut huo­no ja kai­kin puo­lin hai­tal­li­nen, on tois­ta sil­ti voi­nut rakas­taa. Sitä on ehkä koke­nut, että toi­nen­kin on rakas­ta­nut. Onnis­tuak­seen luo­pu­maan toi­sen rak­kau­des­ta, ihmi­nen voi tar­vi­ta jon­kin­lai­sen mer­kin. Erääl­le ystä­väl­le­ni tuo merk­ki oli enti­sen pit­kä­ai­kai­sen poi­kays­tä­vän äänen muut­tu­mi­nen. Ystä­vä­ni ero oli pit­kä ja toi­vei­ta suh­teen jat­ku­mi­ses­ta herä­si hänes­sä aina aika ajoin. Het­ken aikaa hän pys­tyi näke­mään jokai­sen puhe­lun tai tapaa­mi­sen rak­kau­den ja yhdes­sä olon mah­dol­li­suu­te­na. Tuos­sa todel­li­suu­des­sa hän riu­tui ennen mer­kin huo­maa­mis­ta.

Erää­nä päi­vä­nä eron todel­li­suus ja lopul­li­suus iski ystä­vää­ni hyö­ky­aal­lon lail­la hänen puhues­saan puhe­li­mes­sa enti­sen poi­kays­tä­vän­sä kans­sa. Poi­kays­tä­vän ääni oli muut­tu­nut toi­sen­lai­sek­si. Ääni oli kuin se ääni, min­kä ystä­vä­ni oli kuul­lut, kun poi­kays­tä­vä puhui ystä­vil­leen, tut­ta­vil­leen tai vie­rail­le ihmi­sil­le. Se oli eri­lai­nen kuin se ääni, mil­lä poi­kays­tä­vä oli suh­teen aika­na puhu­nut ystä­väl­le­ni. Se oli sel­lai­nen, mitä ystä­vä­ni oli luul­lut kei­no­te­koi­sek­si ja epä­ai­dok­si.

Asi­aa uudes­ta näkö­kul­mas­ta poh­dit­tu­aan, ystä­vä­ni kui­ten­kin ymmär­si, että tie­tyn­lai­nen ääni oli varat­tu vain omal­le rak­kaal­le. Muil­le ihmi­sen ääni on toi­sen­lai­nen, mut­ta sil­ti aito. Ilman tuo­ta vain rak­kaal­le suun­nat­tua ään­tä ystä­vä­ni oli hel­pom­pi pääs­tää irti enti­ses­tä poi­kays­tä­väs­tään. Eros­ta tuli todel­li­nen ja ystä­vä­ni alkoi suun­na­ta kat­set­taan tule­vaan, vaik­ka se alkuun hai­keal­ta tun­tui­kin. Hän oli kui­ten­kin var­ma, että van­haan ei ole enää palaa­mis­ta.

Syö­mis­häi­riös­tä eroa­mis­ta voi­si tar­kas­tel­la myös äänen muut­tu­mi­sen näkö­kul­mas­ta, jos­kin äänen muut­tu­mi­nen tapah­tuu kään­tei­ses­ti ystä­vä­ni tilan­tee­seen ver­rat­tu­na. Meil­lä jokai­sel­la on oma sisäi­nen ääni. Syö­mis­häi­riö val­taa tuon sisäi­sen äänen ja muut­taa äänen sävyn jul­mak­si, kyl­mäk­si ja koh­tuut­to­mak­si, mut­ta samal­la myös joten­kin hou­kut­te­le­vak­si ja monia asioi­ta lupaa­vak­si. Tuon äänen sävy on juu­ri tie­tyn­lai­nen vain syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­val­le itsel­leen. Toi­pues­saan syö­mis­häi­riös­tä ihmi­nen kuu­lee omas­sa sisäi­ses­sä äänes­sään vaih­te­lua. Välil­lä tutun ja jul­man, mut­ta vie­koit­te­le­van äänen kuu­le­mi­nen voi syn­nyt­tää aja­tuk­sia tuhoi­san suh­teen jat­ka­mi­ses­ta syö­mis­häi­riön kans­sa. Välil­lä taas huo­maa, kuin­ka ääni onkin lem­peäm­pi ja itsel­lä on vah­vem­pi olo irtaan­tua – ero­ta syö­mis­häi­riös­tä. Onnis­tu­mi­nen eroa­mi­ses­sa kui­ten­kin vaa­tii sitä, että ymmär­tää tuon lem­peäm­män äänen ole­van aito.

Voi­si­ko aja­tel­la, että kun tuon sisäi­sen äänen sävy muut­tuu pysy­väs­ti eri­lai­sek­si, on syö­mis­häi­riö koko­naan pois­sa ja ero syö­mis­häi­riös­tä on täyt­tä tot­ta? Oli­si­ko syö­mis­häi­riö koko­naan pois­sa sil­loin, kun äänes­sä huo­kuu taas ter­ve rak­kaus itseä koh­taan? Nii­nä­kin het­ki­nä kun sisäi­nen ääni ilmen­tää kiuk­kua ja vihaa tai sät­tii louk­kaa­vaan sävyyn, kuul­taa äänes­sä sil­ti rak­kaus vii­meis­tään myrs­kyn jäl­keen. Sel­lai­sen sisäi­sen äänen kans­sa voi suun­na­ta koh­ti tule­vaa. Sil­loin ei ole enää ont­to ja tyh­jä kuo­ri, joka on altis tart­tu­maan huo­noi­hin oljen­kor­siin. Sil­loin on teh­nyt mat­kan itseen. Sil­loin voi vii­meis­tään antaa elä­mäl­le mah­dol­li­suu­den ilman syö­mis­häi­riö­tä.

Miten sinä kuvai­li­sit ero­pro­ses­sia­si syö­mis­häi­riös­tä? Mil­lai­sia merk­ke­jä sinä tar­vit­sit, jot­ta uskal­sit ero­ta?

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen