Joh­tuu­ko syö­mis­häi­riöi­den sit­keys hei­kos­ta para­ne­mis­mo­ti­vaa­tios­ta?

Syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­ta puhut­taes­sa kuu­lee usein mai­nit­ta­van sanan hoi­to­mo­ti­vaa­tio. Jos avo- tai osas­to­hoi­dos­sa ete­ne­mi­nen tak­ku­aa, pää­tel­lään syyk­si usein hoi­to­mo­ti­vaa­tion puu­te. Täs­tä mää­ri­tel­mäs­tä seu­raa mah­dol­li­ses­ti hoi­don kes­key­ty­mi­nen tai hoi­toon pää­syn esty­mi­nen. Kun sai­ras­ta­va ei pys­ty hoi­don tuel­la teke­mään muu­tos­ta syö­mis­käyt­täy­ty­mi­seen­sä, hänet ohja­taan kotiin etsi­mään moti­vaa­tio esil­le ja käyt­tö­val­miik­si. Näin hoi­dos­sa voi­daan sit­ten tart­tua tehok­kaas­ti toi­meen, kun sai­ras­ta­va on itsek­seen hoi­ta­nut poh­ja­työn kun­toon.

Olen itse aina ihme­tel­lyt tämän aja­tus­ku­vion logiik­kaa. Kaik­kien näi­den vuo­sien jäl­keen se ei ole vie­lä­kään auen­nut minul­le. Jos sai­ras­ta­va ei pys­ty teke­mään tätä vaa­ti­vaa psyyk­kis­tä työ­tä hoi­ta­vien hen­ki­löi­den kans­sa, kuin­ka hän pys­tyi­si teke­mään sen ihan yksi­nään ilman tukea?

Syö­mis­häi­riöi­den hoi­to on perin­tei­ses­ti kes­kit­ty­nyt käyt­täy­ty­mi­sen muok­kaa­mi­seen. Sii­nä on jää­nyt vähäi­sel­le huo­miol­le se, että pys­tyäk­seen muut­ta­maan käyt­täy­ty­mis­tään, ihmi­nen tar­vit­see kei­not, voi­man, roh­keu­den ja tuen muu­tok­sen teke­mi­seen. Näi­den muu­to­se­del­ly­tys­ten raken­ta­mi­seen syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­sa on kiin­ni­tet­ty san­gen vähän huo­mio­ta. Ehkä tähän osal­taan vai­kut­taa se, että toi­sil­la sai­ras­ta­vil­la on val­miik­si hyvä vali­koi­ma sel­viy­ty­mis­kei­no­ja ja he pys­ty­vät­kin teke­mään muu­tok­sen koh­ta­lai­sen kivut­to­mas­ti. Jos­tain syys­tä on sit­ten jää­nyt huo­maa­mat­ta suu­ri jouk­ko sai­ras­ta­via, joil­la käy­tös­sä ole­va väli­ne­va­li­koi­ma on hyvin pik­ku­rui­nen, min­kä vuok­si muu­tok­sen teke­mi­nen on heil­le haas­ta­vaa. Heil­tä puut­tuu muu­tok­sen teke­mi­seen vaa­dit­ta­vat kei­not, min­kä vuok­si he hel­pos­ti lei­maan­tu­vat moti­voi­tu­mat­to­mik­si.

Mie­les­tä­ni on suu­ri tra­ge­dia, että hoi­to­jär­jes­tel­mis­säm­me nämä hen­ki­löt jäte­tään oman onnen­sa nojaan etsi­mään ”hoi­to­mo­ti­vaa­tio­ta” eli kei­no­ja pys­tyä teke­mään muu­tos­ta. Minus­ta loo­gi­sem­paa oli­si siir­tää hoi­don sisäl­lön aloi­tus­koh­taa taak­se­päin näi­den sai­ras­ta­vien koh­dal­la. Sen sijaan, että hyp­pääm­me suo­raan muu­tos­ten teke­mi­sen vai­hee­seen, aloit­tai­sim­me­kin muu­tok­sen teke­mi­sen val­mis­te­lu­vai­hees­ta. Tämä tar­koit­taa useim­pien koh­dal­la esi­mer­kik­si tun­ne­työs­ken­te­lyä ja minä­ku­va­työs­ken­te­lyä, joi­den avul­la saa­daan kei­not hel­pot­taa oloa muil­la kuin syö­mis­häi­riön kei­noil­la. Kun sisäi­seen maa­il­maan on edes pie­ni ymmär­ryk­sen ja hal­lin­nan tun­ne, on mah­dol­lis­ta alkaa poh­tia muu­tok­sia kon­kreet­ti­sel­la tasol­la.

Kun hoi­to ei ete­ne ja tilan­ne on jumis­sa, ei loo­gi­sin lii­ke ole pus­kea muu­tos­ta. Kun jumi on tiuk­ka, ei pus­ke­mi­nen auta. Pysäh­ty­mi­nen ja tilan­teen tut­ki­mi­nen aut­taa. Jumil­la nimit­täin on taval­li­ses­ti jotain todel­la tär­ke­ää sanot­ta­vaa, kun ase­tum­me kuun­te­le­maan sitä. Se kyl­lä ker­too, miten eteen­päin pää­se­mi­nen onnis­tuu, kun­han vain mal­tam­me hil­jen­tyä ja kuun­nel­la. Jumin takaa löy­tyy aina jokin yksi­löl­li­nen, oleel­li­nen seik­ka. Seu­raa­vas­sa on esi­merk­ke­jä täl­lai­sis­ta. Nii­tä voi olla samal­la hen­ki­löl­lä useam­pia tai jumin takaa voi löy­tyä muu­ta­kin, jota täs­sä ei ole mai­nit­tu. Jumin sano­ma on aina yksi­löl­li­nen.

Kein­ot­to­muus

Sai­ras­ta­va saat­taa kokea, että hoi­ta­van hen­ki­lön esit­tä­mät muu­to­seh­do­tuk­set ovat lii­an vai­kei­ta toteut­taa eikä hän osaa kom­mu­ni­koi­da kein­ot­to­muut­taan. Aina yrit­täes­sään toi­mia ohja­tul­la taval­la, tapah­tuu jotain mikä sabo­toi yri­tyk­sen. Sai­ras­tu­nut ei tie­dä miten pää­si­si täs­tä kier­tees­tä eteen­päin. Täl­löin hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa on hyvä tut­kia mil­lai­sia tai­to­ja tar­vit­tai­siin, jot­ta muu­tos oli­si mah­dol­li­nen.

Mie­li tar­vit­see sai­raut­ta

Kos­ka syö­mis­häi­riö­oi­reet ovat useim­mi­ten ole­mas­sa, jot­ta psyyk­ki­nen paha olo hel­pot­tui­si, ilman kor­vaa­via sel­viy­ty­mis­kei­no­ja mie­li ei usko sel­viy­ty­vän­sä arjen haas­teis­ta oireet­ta. Oireis­ta luo­pu­mi­nen voi­si esi­mer­kik­si mer­ki­tä pahan olon voi­mis­tu­mis­ta sie­tä­mät­tö­mäk­si. Mie­li tur­vau­tuu oirei­siin yhä uudel­leen, kos­ka ei tie­dä mitä muu­ta­kaan teki­si. Täl­löin hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa on hyvä tut­kia mil­lai­set kei­not voi­si­vat aut­taa sel­viy­ty­mään ja ope­tel­la nii­tä yhdes­sä. Kei­no­vaih­toeh­to­ja on ole­mas­sa pal­jon, joten nii­tä on hyvä yhdes­sä tut­kia ja etsiä par­hai­ten aut­ta­vat mene­tel­mät.

Oireis­ta luo­pu­mi­nen tun­tuu lii­an pelot­ta­val­ta

Para­ne­mi­nen ei sai­ras­ta­van mie­les­sä ole vält­tä­mät­tä pel­käs­tään posi­tii­vi­nen asia. Vaik­ka hän tie­täi­si­kin sii­tä seu­raa­van pal­jon hyvää, voi hän näh­dä sii­nä myös uhka­ku­via. Hän saat­taa pelä­tä esi­mer­kik­si jää­vän­sä yksin, muut­tu­van­sa lähei­sil­leen epä­kiin­nos­ta­vak­si, jou­tu­van­sa yli­voi­mais­ten vaa­ti­mus­ten eteen tai kiusaa­mi­sen jat­ku­van. Pai­non nousu pelot­taa useim­pia, samoin sen muka­naan tuo­ma uhka kel­paa­mat­to­muu­des­ta ja ulko­puo­li­sek­si jää­mi­ses­tä. Täl­löin hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa on hyvä käy­dä kaik­ki uhka­ku­vat tar­kas­ti läpi ja tut­kia mitä niil­le on teh­tä­vis­sä.

Hal­lit­se­mat­to­muu­den tun­ne

Monet sai­ras­ta­vat koke­vat oirei­den imun ole­van niin suu­ri, että sitä on yksin­ker­tai­ses­ti mah­do­ton­ta vas­tus­taa. Kun impuls­si oirei­luun tulee, voi se olla menoa, jota ei pys­ty pysäyt­tä­mään. Täl­löin hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa voi har­joi­tel­la impuls­sin hal­lin­nan kei­no­ja ja tut­kia oireen pakot­ta­vuu­den taka­na ole­via seik­ko­ja.

Kroo­ni­nen hätä­ti­la

Toi­si­naan syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­van mie­li on jat­ku­vas­sa hätä­ti­las­sa sik­si, että ahdis­tus on niin voi­ma­kas­ta, että sen sie­tä­mi­nen vie kai­ken psyyk­ki­sen ener­gian. Elä­mä on sel­viy­ty­mis­kamp­pai­lua het­kes­tä toi­seen. Kun mie­li on sidot­tu hen­gis­sä säi­ly­mi­sen mah­dol­lis­ta­mi­seen, ei se pys­ty teke­mään muu­tok­sia. Sil­lä ei yksin­ker­tai­ses­ti ole muu­tok­sen tekoon tar­vit­ta­vaa ener­gi­aa eikä ajat­te­lun väl­jyyt­tä. Täl­löin hoi­ta­van hen­ki­lön kans­sa on tär­ke­ää ope­tel­la kei­no­ja rau­hoit­ta­maan mie­li ja aut­taa se pois hätä­ti­las­ta, jot­ta muu­tos tulee mah­dol­li­sek­si.

Kai­ken tämän valos­sa, mie­les­tä­ni koko moti­vaa­tio-sana on syö­mis­häi­riöi­den hoi­dos­ta puhut­taes­sa san­gen keh­no. Se nos­taa tien pys­tyyn ja saa sekä hoi­ta­van hen­ki­lön että sai­ras­ta­van toi­vot­to­mak­si. Moti­vaa­tion puu­te ‑ilmaus estää näke­mäs­tä, että jumi­ti­lan­tees­sa on pal­jon mah­dol­li­suuk­sia saa­da tilan­ne liik­keel­le. Sen sijaan, että kään­ny­tään kyl­läs­ty­nee­nä ja luo­vut­ta­nee­na tilan­tees­ta pois, voi­sim­me­kin antaa kiin­nos­tuk­sem­me ja ute­liai­suu­tem­me herä­tä: ”Mitä­hän tär­ke­ää tämä mie­li halu­aa saa­da kuul­luk­si – mitä se tar­vit­see voi­dak­seen jat­kaa eteen­päin?”. Sit­ten istu­taan alas ja tut­ki­taan sekä kuun­nel­laan.

Ehdo­tan­kin uudek­si käy­tän­nök­si, että aina kun mei­naam­me mää­ri­tel­lä tilan­teen moti­vaa­tion puut­teek­si, voi­sim­me kokeil­la kor­va­ta moti­vaa­tio-sanan sanal­la roh­keus, tur­val­li­suus tai kei­no – ja sit­ten kat­soa tilan­net­ta uudel­leen. Ehkä toi­vot­to­muus ja näkö­alat­to­muus voi­si­vat näin liu­kua taka-alal­le teh­den tilaa uusil­le ja luo­vil­le ideoil­le, jot­ka aut­ta­vat yhdes­sä kul­ke­maan taas kap­pa­leen mat­kaa eteen­päin koh­ti para­ne­mis­ta.

Mitä miel­tä sinä olet? Onko para­ne­mi­nen moti­vaa­tio­asia?

Ter­vei­sin,
Pia Char­pen­tier