Tari­na kol­mes­ta syö­mis­häi­riön sai­ras­ta­nees­ta huo­leh­ti­jas­ta

Haluan ker­toa teil­le lyhyen tari­nan. Tari­na on fik­tii­vi­nen ja mut­kat suo­rik­si lait­ta­va, mut­ta sitä on muo­kat­tu usei­den syö­mis­häi­riön sai­ras­ta­nei­den ihmis­ten tari­noi­den sii­vit­tä­mä­nä. Jokai­sen ihmi­nen on yksi­löl­li­nen, mut­ta tari­nan avul­la voi löy­tyä jotain, mikä aut­taa ymmär­tä­mään syö­mis­häi­riön kans­sa kamp­pai­le­vaa.

Kai­sa oli ollut koko elä­män­sä huo­lis­saan lähes kai­kes­ta. Läheis­ten hyvin­voin­ti, eläin­ten oikeu­det, ilmas­ton­muu­tos, talous­ti­lan­ne, maa­il­man rau­ha ja moni muu asia pyö­ri hänen mie­les­sään usein. Huo­li ylet­tyi laa­joil­le alueil­le, mut­ta jät­ti ison aukon Kai­san itsen­sä koh­dal­le. Oman hyvin­voin­nin Kai­sa työn­si syr­jään kai­ken muun huo­len tiel­tä. Kai­sa ahdis­tui aina kun huo­li itses­tä mei­na­si pus­kea pin­taan.


Saa­ra oli Kai­san tavoin ikui­nen huo­leh­ti­ja. Kai­sas­ta poi­ke­ten Saa­ra pel­kä­si jat­ku­vas­ti, että hänel­le itsel­leen tapah­tui­si jotain pahaa sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa. Sosi­aa­li­set pelot kas­voi­vat lähes kai­kis­sa koh­taa­mi­sis­sa, sil­lä Saa­ra koki aina ole­van­sa joten­kin vää­rän­lai­nen, huo­no ja jopa paha. 


Jan­ne­kin oli huo­leh­ti­ja. Jan­ne pel­kä­si onnet­to­muu­teen jou­tu­mis­ta, sai­ras­tu­mis­ta ja kuo­le­maa. Esi­merk­ki­nä huo­les­ta mai­nit­ta­koon Jan­nen len­to­pel­ko. Len­to­ko­neen wc:ssä hän puris­ti rys­ty­set val­koi­si­na käsi­kah­vo­ja ja miet­ti mik­si ihmees­sä wc:ssä ei ollut tur­va­vöi­tä. Ilma­kuo­pan sat­tues­sa wc:ssä oli­jal­le­han voi­si käy­dä huo­nos­ti. Pel­kon­sa vuok­si Jan­ne luo­pui lopul­ta koko­naan itsel­leen rak­kaas­ta mat­kus­ta­mi­ses­ta. Lisäk­si Jan­ne tut­kis­ke­li yli­ko­ros­tu­nees­ti kehos­saan tapah­tu­via reak­tioi­ta. Jokai­nen outo tai kivu­lias tun­te­mus oli Jan­nel­le merk­ki alka­vas­ta sydän­koh­tauk­ses­ta tai vähin­tään syö­väs­tä .


Kai­san koh­dal­la syö­mi­sen kont­rol­loin­ti aut­toi etään­nyt­tä­mään aja­tuk­set itses­tä. Hän ajat­te­li, että hän antaa itsel­leen riit­tä­väs­ti huo­mio­ta syö­mi­si­ään kont­rol­loi­mal­la. Kun oma itse oli hoi­det­tu alta pois, hän voi­si kes­kit­tää huo­len­sa kai­kil­le tär­keil­le asioil­le. Usein omat tar­peet nousi­vat kui­ten­kin pin­taan ja Kai­san kont­rol­li syö­mi­ses­tä hei­lah­ti ääri­pää­hän. Yksi­näi­si­nä ja häpe­ää tuot­ta­vi­na het­ki­nä Kai­sa teki kaik­ken­sa, jot­ta lip­sah­duk­set tuli­si­vat kor­ja­tuik­si. 


Saa­ra huo­ma­si, että syö­mät­tö­myy­del­lä hän pys­tyi vält­te­le­mään vai­kei­ta sosi­aa­li­sia tilan­tei­ta, kuten kou­lun ruo­kai­lu­ja. Aja­tuk­set omas­ta huo­nom­muu­des­ta uppo­si­vat näl­kiin­ty­mi­sen myö­tä jon­ne­kin sumuun, kun Saa­ra las­kes­ke­li sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa­kin mie­les­sään syö­mien­sä ruo­kien kalo­rei­ta. Omaan sisäi­seen kuplaan uppou­tu­mi­nen piti muut ihmi­set etääl­lä ja siten pelot­ta­vien koh­taa­mis­ten mää­rä vähe­ni. 


Kai­san ja Saa­ran tavoin Jan­ne huo­ma­si olon­sa hel­pot­tu­van syö­mi­sen kont­rol­loin­nil­la. Monet kehol­li­set reak­tiot­kin tun­tui­vat hel­pot­tu­van, kun ruu­an laa­tua ja mää­rää kar­si. Kiel­let­ty­jen ruo­kien lis­ta kas­voi kas­va­mis­taan. Jan­ne myös huo­ma­si sie­tä­vän­sä parem­min pel­ko­jaan, kun ruo­ka vei kai­ken huo­mion ja muut­tui kon­kreet­ti­sek­si pelon koh­teek­si. Oli hel­pom­pi pelä­tä sitä mihin pys­tyi vai­kut­ta­maan. Syö­mi­sen pel­ko  tun­tui pie­nel­tä pahal­ta kaik­kien mui­den pel­ko­jen rin­nal­la.


Aikan­sa syö­mis­häi­riön kans­sa kuher­ret­tu­aan Kai­san, Saa­ran ja Jan­nen huo­let alkoi­vat kui­ten­kin jäl­leen nos­taa pää­tään. Tur­van tun­ne ei enää muo­dos­tu­nut­kaan vai­vat­to­mas­ti. Kai­sa huo­ma­si, että maa­il­ma alkoi näyt­tää vähän lii­an­kin pahal­ta ja jol­lain taval­la Kai­sa alkoi aja­tel­la, että se oli hänen vikan­sa. Jopa nälän­hä­tä maa­il­mas­sa oli hänen syy­tään. Lip­sah­duk­set syö­mi­sen kont­rol­loi­mi­ses­sa tun­tui­vat nyt rin­ta­ran­gas­sa pai­na­van häpeän lisäk­si itsek­kyy­del­tä. Oli­ko hän kes­kit­ty­nyt lii­kaa itseen­sä, oli­ko hän sit­ten­kin vain itse­kes­kei­nen oman edun tavoit­te­li­ja? 


Saa­ra puo­les­taan huo­ma­si kuin­ka ihmi­set hänen ympä­ril­lään oli­vat alka­neet kuis­ku­tel­la. Saa­ra uskoi, että ihmi­set piti­vät hän­tä lais­ka­na, ruma­na ja liha­va­na. Vaik­ka Saa­ra ei ollut pit­kään aikaan halun­nut eri­tyi­sem­min ihmi­siä koh­da­ta­kaan, ei hän halun­nut, että ihmi­set piti­vät hän­tä huo­no­na­kaan. Koke­mus huo­nom­muu­des­ta, vää­rän­lai­suu­des­ta ja pahuu­des­ta alkoi jäl­leen vah­vis­tua ja Saa­ra alkoi tun­tea olon­sa entis­tä tur­vat­to­mam­mak­si sosi­aa­li­sis­sa tilan­teis­sa.


Jan­nea ruo­ka oli alka­nut pelot­taa val­ta­vas­ti. Pai­na­jai­set syö­mi­ses­tä tun­keu­tui­vat jopa uniin. Jan­ne myös tajusi, että van­hat pelot eivät olleet pois­tu­neet mihin­kään, vaik­ka hän ei nii­tä jat­ku­vas­ti aja­tel­lut­kaan. Hän oli vain lakan­nut teke­mäs­tä asioi­ta, jois­sa pel­kää­mi­ään vaa­ro­ja oli­si voi­nut koh­da­ta. Nyt hänen elä­män­sä oli siis kapeu­tu­nut, mut­ta rin­nal­le oli tul­lut pel­ko syö­mi­ses­tä. Jan­ne tar­kas­te­li itse­ään her­keä­mät­tä pei­lis­tä. Näkyi­kö edel­li­nen ate­ria kas­voil­la tai kehos­sa? Jan­ne tar­kis­ti ruo­kien tuo­te­se­los­teet moneen ker­taan, pun­nit­si kai­ken lau­ta­sel­le pis­tä­män­sä kol­meen ker­taan ja jät­ti aina var­muu­den vuok­si vie­lä osan syö­mät­tä. Ruu­an pel­ko teki kai­kes­ta Jan­nen toi­min­nas­ta kaa­va­mais­ta ja pak­ko-oireis­ta. Arki kapeu­tui jat­ku­vas­ti ritu­aa­lien täyt­täes­sä päi­viä. Samal­la Jan­nen fyy­si­nen voin­ti heik­ke­ni heik­ke­ne­mis­tään.


Lopul­ta syö­mis­häi­riös­tä koh­tuut­to­mas­ti kär­sit­ty­ään, kaik­ki kol­me ajau­tui­vat sii­hen pis­tee­seen, että apua oli­si saa­ta­va. Syö­mis­häi­riös­tä irti pääs­tä­mi­nen vaa­ti heil­tä muun muas­sa pel­ko­jen­sa koh­taa­mis­ta. He jou­tui­vat koh­taa­maan huo­len­sa monel­ta kan­til­ta ja ymmär­tä­mään miten jat­ku­van huo­leh­ti­mi­nen oli tul­lut osak­si hei­dän elä­mään­sä. 


Hoi­don ja tera­pian myö­tä Kai­sa oival­si, että hänen inton­sa huo­leh­tia maa­il­mas­ta oli­kin isol­ta osal­ta pyr­ki­mys­tä pitää omat tar­peen­sa huo­mioi­mat­ta. Pro­ses­si oli kivu­lias, sil­lä Kai­sa jou­tui koh­ta­maan sen, että hänen ideo­lo­gian­sa ei vält­tä­mät­tä nous­sut­kaan niin jalois­ta läh­tö­koh­dis­ta mitä hän oli aina aja­tel­lut. Kai­sa jou­tui opet­te­le­maan sen, että voi­dak­seen pitää huol­ta muis­ta, tuli­si hänen ensin huo­leh­tia itses­tään. 


Saa­ran pol­ku kul­ki tur­vat­to­muu­den tun­teen läh­teel­le lap­suu­teen. Hän jou­tui koh­taa­maan sen, että oli oikeas­taan jää­nyt vail­le tur­vaa ja huo­mio­ta. Hän muis­ti kuin­ka oli oppi­nut jo lap­se­na ajat­te­le­maan, että hänen täy­tyy pysyä syr­jäs­sä ja näky­mät­tö­mä­nä. Vir­hei­tä ei saa­nut teh­dä, sil­lä ran­gais­tus saat­toi tul­la mis­tä tahan­sa. Kodis­sa pyö­ri myös aina kai­ken­lai­sia ihmi­siä, joi­den seu­ras­sa saat­toi tapah­tua kaik­kea arvaa­ma­ton­ta ja pelot­ta­vaa. Vähi­tel­len Saa­ra oli alka­nut pelä­tä kaik­kia ihmi­siä ja sosi­aa­li­sia tilan­tei­ta.


Jan­nen mat­ka itseym­mär­ryk­seen oli vai­keam­pi. Mitään jär­jel­lis­tä syy­tä jat­ku­val­le pel­kää­mi­sel­le ei tun­tu­nut löy­ty­vän. Jan­ne toi­voi mones­ti, että oli­si löy­tä­nyt sel­vän syyn. Voi kun hän oli­si­kin ollut jos­kus jos­sain onnet­to­muu­des­sa tai seu­ran­nut vie­res­tä lähei­sen kuo­le­maan joh­ta­vaa sai­raut­ta. Pel­ko­ja ja syö­mis­häi­ri­öön sai­ras­tu­mis­ta oli­si ollut siten hel­pom­pi ymmär­tää. Tera­pias­sa pal­jas­tui kui­ten­kin lopul­ta, että Jan­nel­la oli ollut pak­ko-oirei­ta jo lap­se­na. Jan­ne oli jär­jes­tel­lyt huo­nees­saan tava­roi­ta pakon­omai­ses­ti jär­jes­tyk­seen värin mukaan syys­tä mitä kukaan ei tien­nyt. Myös Jan­nen enol­la oli ollut pak­ko-oirei­ta. Lisäk­si äiti muis­te­li, että Jan­ne oli­si jos­kus kat­so­nut elo­ku­van, jos­sa Jan­nen ikäi­nen poi­ka louk­kaan­tui vaka­vas­ti auto-onnet­to­muu­des­sa. Tämän tyyp­pi­siä usei­ta mah­dol­li­sia tari­nan kou­ke­roi­ta Jan­nen tari­naan mah­tui­kin. Elä­män tapah­tu­mien, Jan­nen per­soo­nal­li­suu­den ja mah­dol­li­ses­ti perin­nöl­lis­ten teki­jöi­den­kin yhteis­sum­ma­na Jan­ne oli ajau­tu­nut pelon tiel­le ja sai­ras­tu­nut lopul­ta myös syö­mis­häi­ri­öön. 


Toi­pu­mi­sen aika­na Kai­sa löy­si kei­not huo­leh­tia itses­tään ja löy­si myös sen osa-alu­een maa­il­mas­sa, johon hän koki voi­van­sa vai­kut­taa omil­la toi­mil­laan. Nyky­ään hän ei enää koe ole­van­sa vas­tuus­sa kai­kes­ta. Hän työs­ken­te­lee täl­lä het­kel­lä yhdes­sä avus­tus­jär­jes­tös­sä ja on saa­nut siel­lä vas­tuul­li­sen teh­tä­vän. Työs­sään hän jou­tuu ole­maan esi­merk­ki­nä muil­le, mikä ei onnis­tui­si, jos hän jat­ku­vas­ti kiel­täi­si omat tar­peen­sa ja hyvin­voin­tin­sa. Stres­sin kas­vaes­sa lii­an suu­rek­si, Kai­sa osaa ottaa hen­gäh­dys­tauon ja naut­tia vain elä­mäs­tään.


Saa­ra jat­kaa vie­lä tera­pia­työs­ken­te­lyä osaa­van trau­ma­te­ra­peu­tin kans­sa. Hän on vai­hees­sa, jos­sa hän oppii luo­maan itsel­leen tur­val­li­sen olo­ti­lan vai­kei­den asioi­den käsit­te­lyä var­ten. Syö­mis­häi­riö alkaa kui­ten­kin olla jo pit­käl­ti selä­tet­ty, mut­ta aika ajoin Saa­ra tar­vit­see tukea, jot­ta syö­mi­nen ei läh­ti­si jäl­leen ajau­tu­maan rai­teil­taan. Suun­ta on kui­ten­kin hyvä ja Saa­ra pär­jää nyky­ään tera­pian tur­vin.


Jan­ne hyväk­syi lopul­ta sen, että pel­kää­mi­sen syy oli moni­nai­nen. Hyväk­syn­nän myö­tä Jan­ne pää­si eteen­päin. Ensin Jan­ne toi­pui syö­mis­häi­riös­tä osas­to­hoi­don saat­te­le­ma­na. Syö­mis­häi­riön jää­des­sä syr­jään Jan­ne jou­tui jäl­leen koh­taa­maan pel­ko­jaan.  Jan­ne löy­si tera­pias­sa kei­no­ja, miten omia pak­ko-oirei­ta pys­tyi vähen­tä­mään. Täl­lä het­kel­lä Jan­ne vie­lä työs­tää joi­ta­kin pakon­omai­sia pel­ko­jaan ja jou­tuu­kin välil­lä altis­ta­maan itse­ään tilan­teil­le joi­ta mie­li kuis­kii vaa­ral­li­sik­si. Jokai­nen sel­viä­mi­nen vah­vis­taa kui­ten­kin Jan­nea ja hän on alka­nut­kin suun­ni­tel­la reis­sua Austra­li­aan, jon­ne hän haluai­si men­nä surf­faa­maan. Len­to­ko­nee­seen astu­mi­nen toki jän­nit­tää, mut­ta kau­niit hiek­ka­ran­nat ja surf­fi­aal­lot kirk­kai­na mie­les­sään, Jan­ne aikoo haa­veen­sa toteut­taa. 

Tun­nis­tat­ko itses­tä­si tai lähei­ses­tä­si jat­ku­van huo­leh­ti­jan piir­tei­tä? Miten jat­ku­va huo­leh­ti­mi­nen on näky­nyt sinun tai lähei­se­si elä­mäs­sä?

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen