Enti­sen asuk­kaan vie­rai­lu Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa

Aika ajoin Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen kun­tou­tus- ja hoi­to­yk­si­kös­sä vie­rai­lee enti­siä asuk­kai­tam­me, jot­ka ovat toi­pu­neet syö­mis­häi­riös­tä aina­kin hyvin pit­käl­le. He tapaa­vat asuk­kai­tam­me ja ker­to­vat miten elä­mä on läh­te­nyt kan­ta­maan. Samal­la he saa­vat avoi­mes­ti ker­toa koke­muk­sis­taan Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­dos­ta.

Vii­mek­si Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa kävi vie­rai­le­mas­sa enti­nen asuk­kaam­me Anna (nimi muu­tet­tu). Anna ker­toi oman tari­nan­sa sai­ras­tu­mi­ses­ta, hoi­dois­ta ja toi­pu­mi­ses­ta. Ome­na­tu­van kir­joit­ta­ja­na ajat­te­lin, että voi­sin tuo­da muu­ta­mia tee­mo­ja kes­kus­te­lus­ta kai­kil­le luet­ta­vak­si, Annan luval­la toki ja yksi­tyi­syy­den säi­lyt­täen. Kes­ki­tyn hoi­toai­kaan, toi­pu­mi­seen, nyky­ti­lan­tee­seen ja Annan vink­kei­hin muil­le toi­pu­vil­le.

Koke­muk­set Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­dos­ta

Tul­les­saan hoi­toon Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen, Anna oli kokeil­lut jo useam­pia hoi­to­paik­ko­ja. Tilan­ne alkoi olla huo­no eikä voin­ti enää oli­si kes­tä­nyt tilan­teen huo­non­tu­mis­ta. Annal­le hoi­don alku oli kui­ten­kin yllät­tä­vän help­po. Ensim­mäi­set ruo­kai­lut osas­tol­la jän­nit­ti­vät pal­jon, mut­ta Anna yllät­tyi kun tue­tus­sa ruo­kai­lus­sa hoi­ta­ja kes­kus­te­li­kin ren­nos­ti nii­tä näi­tä. Anna koki ensim­mäi­sen ker­ran aikoi­hin, että ”hei ruo­kai­lu­ti­lan­ne­han voi olla sosi­aa­li­nen­kin”. Myös osas­ton muut asuk­kaat oli­vat muka­via, vaik­ka oli­vat­kin Annaa nuo­rem­pia. Osas­ton asuk­kais­ta muo­dos­tui hyvä yhtei­sö, jois­ta osan kans­sa Anna on edel­leen yhtey­des­sä.

Alun help­pous ei kui­ten­kaan kes­tä­nyt kau­an, sil­lä syö­mis­häi­riös­tä toi­vut­taes­sa kaik­ki jou­tu­vat väis­tä­mät­tä koh­taa­maan ahdis­tuk­sen. Annas­ta alkoi tun­tua, että kaik­ki tapah­tuu lii­an hitaas­ti. Kär­si­mät­tö­myys alkoi nos­taa pää­tään. 3–4 kuu­kau­den koh­dal­la myös oma keho alkoi ahdis­taa. Lisäk­si Annal­la oli olo kuin hän oli­si ollut van­git­tu­na. Jäl­ki­kä­teen Anna on kui­ten­kin huo­man­nut, että hän sai­kin vapaut­ta ja vas­tuu­ta mel­ko nopeas­ti. Sii­nä vai­hees­sa hoi­toa sitä oli kui­ten­kin vai­kea havai­ta, kun kii­re toi­pu­mi­seen oli kova ja oma itse ahdis­ti.

Anna muis­taa myös kuin­ka kiuk­ku nos­ti pää­tään hoi­don aika­na. Hän muis­taa mar­ga­rii­nin mää­räs­tä nous­seet tais­te­lut, hoi­ta­jiin koh­dis­tu­van kiu­kun ja oman tar­peen jur­nut­taa. Anna kui­ten­kin ker­toi, miten tär­ke­ää tämä oli. Syö­mis­häi­riö­kes­kus oli tur­val­li­nen ympä­ris­tö har­joi­tel­la myös täl­lais­ten tun­tei­den ilmai­se­mis­ta.

Ylei­ses­ti ottaen Anna koki, että Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa syö­mis­häi­riöl­le ei annet­tu lii­kaa liik­ku­ma­va­raa. Hyvää oli myös se, kuin­ka syö­mis­häi­riö ja oma itse ero­tet­tiin. Sii­tä sai sel­lai­sen ymmär­ryk­sen, että ei ole­kaan niin huo­no ihmi­nen. Anna koki myös, että hoi­ta­jat oli­vat hyvin apu­na, yksin ei tar­vin­nut pahan olon kans­sa jää­dä. Hoi­ta­jil­la oli muu­ten­kin hyvä peli­sil­mä tilan­tei­siin. He osa­si­vat useim­mi­ten tul­la avuk­si oikei­na het­ki­nä. Hoi­ta­jis­ta huo­ma­si, että he teke­vät työ­tä sydä­mel­lä ja omi­na per­soo­ni­naan.

Anna muis­taa läm­möl­lä myös tapaa­mi­si­aan fysio­te­ra­peu­tin kans­sa. Fysio­te­ra­peut­ti oli sopi­van empaat­ti­nen ja napak­ka yhtä aikaa. Fysio­te­ra­pias­sa Anna oppi, että omaa kehoa pitää kuun­nel­la. Keho-mie­li yhteys oli ollut kau­an kadok­sis­sa, mut­ta kyl­lä se har­joit­te­lul­la taas löy­tyi.

Anna toi myös esil­le, että Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­dos­sa hyvää oli se, että lähei­set­kin sai­vat tukea. Isä oli ollut hoi­don alus­sa skep­ti­nen, kos­ka oli jo näh­nyt aikai­sem­pien hoi­to­jen epä­on­nis­tu­mi­sen. Skep­ti­syys kui­ten­kin kari­si ja Annan mukaan van­hem­mat luot­ti­vat hoi­toon täy­sin. Tämä onkin usein mer­kit­tä­vä teki­jä toi­pu­mi­ses­sa.

Toi­pu­mi­sen tie

Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sen hoi­don aika­na, Anna päät­ti alkaa kes­kit­tyä itseen­sä. Osa ihmis­suh­teis­ta jäi taka-allal­le tai päät­tyi­vät koko­naan. Ilman itseen kes­kit­ty­mis­tä, toi­pu­mi­nen oli­si­kin ollut aika vai­ke­aa. Anna muis­taa, kuin­ka muun muas­sa kävi istus­ke­le­mas­sa osas­ton lähel­lä ulko­na ja poh­ti omaa elä­mään­sä ja itse­ään. Kuka minä olen ja mikä minus­ta tulee, näi­tä Anna muis­taa poh­ti­neen­sa. Poh­dis­ke­lu oli ras­kas­ta, mut­ta tar­peel­lis­ta. Elä­män­suun­ni­tel­mia­kin piti lykä­tä tai muut­taa koko­naan.

Syö­mis­häi­riös­tä irti pääs­tä­mi­seen liit­tyi Annan mukaan muu­ta­mia rat­kai­se­via oival­luk­sia. Yksi oli se, kun ymmär­si miten pal­jon syö­mis­häi­riö oli vie­nyt elä­mäs­tä aikaa. Toi­nen oival­lus oli se, kun Anna havait­si, ettei kos­kaan oikein ole ollut ter­ve. Mitä jos sitä ter­veyt­tä uskal­tai­si­kin kokeil­la? Aja­tus, että syö­mis­häi­ri­öön saa sit­ten pala­ta, jos ter­veys ei tun­nu­kaan hyväl­tä, antoi roh­keut­ta läh­teä kokei­le­maan toi­pu­mis­ta. Myös syö­mis­häi­riön ris­kien tie­dos­ta­mi­nen moti­voi toi­pu­maan.

Myös omien mör­kö­jen ja pel­ko­jen rik­ko­mi­nen on aut­ta­nut toi­pu­mi­ses­sa. Anna ker­toi kuin­ka valeh­te­li ole­van­sa aller­gi­nen sel­lai­sel­le ruu­al­le, jota oikeas­ti rakas­ti, kos­ka kysei­nen ruo­ka pelot­ti hän­tä suun­nat­to­mas­ti. Häpeä valeh­te­lus­ta oli kova. ”Mä oon tul­lut tän­ne toi­pu­maan ja mä valeh­te­len täl­lai­ses­ta asias­ta. Mik­si mä näin toi­min? Eihän täs­sä ole mitään jär­keä”. Valeh­te­lun myön­tä­mi­nen oli kova paik­ka, mut­ta Anna kir­joit­ti asias­ta vies­tin pape­ril­le ja antoi sen ravit­se­mus­te­ra­peu­til­le. Ravit­se­mus­te­ra­peu­til­ta Anna sai­kin pal­jon kehu­ja, kun uskal­si vii­mein­kin ker­toa totuu­den.

Osas­to­hoi­don jäl­keen syö­mis­häi­riö nos­ti vie­lä muu­ta­mia ker­to­ja pää­tään, mut­ta Anna puut­tui tilan­tee­seen itse mel­ko nopeas­ti havah­dut­tu­aan voin­tin­sa huo­no­ne­mi­seen poi­kays­tä­vän lem­pei­den, mut­ta huol­ta ilmai­se­vien kom­ment­tien jäl­keen. Anna soit­ti Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­seen ja pyy­si van­hat ate­ria­suun­ni­tel­mat tuek­seen kari­kon yli. Myö­hem­min ren­tous syö­mi­sen suh­teen taas löy­tyi.

Tilan­ne nyt

Täl­lä het­kel­lä Anna kokee ole­van­sa var­sin pit­käl­lä toi­pu­mi­ses­sa. Van­haan hän ei todel­la­kaan halua enää pala­ta. Anna kokee myös, että välil­lä on parem­pia päi­viä ja välil­lä nii­tä huo­nom­pia. Vaik­ka syö­mi­nen alkoi­kin jo joku aika sit­ten sujua ren­nos­ti, Annas­ta tun­tui, että kaik­ki ei ollut kun­nos­sa. Annal­la diag­no­soi­tiin­kin masen­nus, mut­ta onnek­si sii­hen­kin löy­tyi lopul­ta apu tera­pias­ta ja lää­ke­hoi­dos­ta. On kui­ten­kin hel­pot­ta­vaa, kun elä­mä on vie­nyt muka­naan ja syö­mis­häi­riön maa­il­ma tun­tuu jo niin etäi­sel­tä, että kai­kis­ta koh­dis­ta sii­tä ei edes saa enää kiin­ni.

Hoi­don ja toi­pu­mi­sen myö­tä Anna kokee saa­neen­sa per­heen­sä takai­sin. Uusi kyky rakas­taa itseä on puo­les­taan aut­ta­nut pari­suh­de­rin­ta­mal­la. Anna kokee­kin, että tois­ta on aika vai­kea rakas­taa, jos ei rakas­ta itse­ään. Myös työ­elä­mäs­sä pär­jää toi­pu­nee­na parem­min ja omas­ta koke­muk­ses­ta Anna kokee myös hyö­ty­vän­sä ajoit­tain töis­sä. Toi­sia vas­taa­vis­sa tilan­teis­sa ole­via on hel­pom­pi ymmär­tää.

Roh­kai­su muil­le syö­mis­häi­riöi­tä sai­ras­ta­vil­le

Anna kan­nus­ti asuk­kai­tam­me ole­maan rehel­li­siä oireis­taan ja olos­taan. Hän muis­tut­ti, että asuk­kaat ovat Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa oppi­mas­sa ja hoi­ta­jat ovat Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa asuk­kai­ta var­ten, vaik­ka he välil­lä itse piruil­ta tun­tui­si­vat­kin. Asuk­kail­lem­me Anna antoi ohjeek­si, että tun­tei­ta kan­nat­taa ope­tel­la näyt­tä­mään. Kiu­ku­tel­la­kin saa. Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­ses­sa sii­hen on tur­val­li­nen mah­dol­li­suus.

Syö­mis­häi­riö­tä Anna luon­neh­ti kur­jak­si kave­rik­si, jos­ta kan­nat­taa luo­pua, vaik­ka se pelot­tai­si­kin. Anna kuvai­li, kuin­ka tuo kave­ri voi tun­tua ainoal­ta mitä on, mut­ta samal­la kave­ri vie vain elä­mäs­sä huo­noon suun­taan. Tuos­ta suh­tees­ta on hyvä pääs­tä irti.

Anna kan­nus­ti asuk­kai­tam­me myös kär­si­väl­li­syy­teen. Toi­pu­mi­sel­le kan­nat­taa antaa aikaa, niin vai­keal­ta kuin se tun­tuu­kin. Kii­reh­ti­mi­ses­tä ei ole hyö­tyä. Kes­kit­ty­mi­nen itseen on ensi­si­jais­ta, joten opis­ke­lut, työt ja jopa ihmis­suh­teet voi­vat odot­taa. Toi­vut­tu­aan niis­tä pää­see naut­ti­maan parem­min. Sil­loin syö­mis­häi­riön tuo­mat sään­nöt ja jous­ta­mat­to­muus eivät ole pilaa­mas­sa arkea eikä yhtään juh­laa tai koh­taa­mis­ta.

Lopuk­si

Anna ker­toi, että täy­teen toi­pu­mi­seen on vie­lä hie­man mat­kaa ja epäi­lyä hänel­lä sii­tä­kin oli, että onko se edes täy­sin mah­dol­lis­ta. Annan ker­to­ma kuu­los­ti kui­ten­kin minun kor­vii­ni sel­lai­sel­ta, että Anna on toi­pu­mi­sen lop­pu­met­reil­lä, sil­lä niin pal­jon Annan tari­nas­sa oli viit­tei­tä sii­tä, kuin­ka syö­mis­häi­riö­his­to­rian sijoit­taa osak­si omaa elä­män tari­naa ja löy­tää men­neel­le mer­ki­tys­tä nyky­het­kes­sä. Suh­tees­sa toi­pu­mi­seen­kin kan­nat­taa siis olla armol­li­nen. Kai­kil­la on hyviä ja huo­no­ja päi­viä sekä useim­mil­la nii­tä het­kiä, kun itseä ei kyke­ne kat­so­maan arvos­taen. Rat­kai­se­vam­paa on se, kuin­ka niis­tä het­kis­tä pää­see eteen­päin.

Minus­ta oli aivan iha­naa näh­dä mil­lai­nen nai­nen Annas­ta oli kuo­riu­tu­nut, sil­lä muis­tan hyvin Annan hoi­toa­jan kär­si­mät­tö­myyk­si­neen ja kiuk­ku­puus­ki­neen. Huo­ma­sin myös kuin­ka asuk­kaam­me kes­kit­tyi­vät hil­jaa kuun­te­le­maan Annan puheen­vuo­roa. Annan ker­to­mus oli kos­ket­ta­va ja sii­nä oli niin monia koh­tia, joi­hin asuk­kaam­me pys­tyi­vät samais­tu­maan. Nau­rua­kin kuu­lim­me, kun Anna ker­toi muis­to­jaan hoi­ta­jis­ta ja esi­mer­kik­si mar­ga­rii­nin levit­tä­mi­seen liit­ty­vis­tä tais­te­luis­ta. Lii­ku­tuk­sen kyy­ne­lei­tä­kin oli havait­ta­vis­sa ja koen, että Annan vie­rai­lu herät­ti pal­jon toi­voa.

Täl­lai­set tapaa­mi­set ovat­kin mie­les­tä­ni todel­la arvok­kai­ta. Ver­tais­tuen voi­ma on nimit­täin suu­ri. Toi­von, että käyn­ti antoi Annal­le­kin jotain, sil­lä se antoi aina­kin Syö­mis­häi­riö­kes­kuk­sel­le ja asuk­kail­lem­me pal­jon. Kaik­kea en tähän blo­gi­kir­joi­tuk­seen voi­nut kir­joit­taa, jot­ta Annan yksi­tyi­syys säi­lyy, mut­ta toi­vot­ta­vas­ti täs­tä oli iloa luki­joil­le­kin.

Kii­tos Anna! Olet hyväl­lä tiel­lä <3

Ter­vei­sin,
Ven­la Ero­nen