Syömishäiriöistä paranemista käsittelevässä juttusarjassa pohditaan seuraavaksi, miten urheilijan kannattaa palata harjoitusten pariin syömishäiriöistä toipuessaan. Kuten aiemmissakin teksteissä on kerrottu, paranemisprosessit ovat aina yksilöllisiä, mikä pätee myös paluuseen urheilun pariin. Lisäksi paluuseen vaikuttaa oleellisesti muun muassa se, kuinka vakava syömishäiriö on ollut, miten urheilija on oireillut ja minkä tasoisen urheilun pariin hän palaa.
Yleispätevää, kaikille sopivaa ohjetta ei siis voi antaa, joten tässä tekstissä kerrotaan tyypillisistä paluuseen liittyvistä seikoista. Paluun on hyvä tapahtua vähitellen, eikä harjoitusohjelmaa todennäköisesti voi eikä kannata alkaa heti toteuttaa siinä laajuudessaan kuin ennen sairastumista.
Tässä tekstissä on käytetty lähteinä erilaisia ulkomaalaisten hoitoklinikoiden ohjeistuksia paluusta urheilun ja liikunnan pariin syömishäiriön jälkeen, urheilijoiden haastatteluita sekä Syömishäiriökeskuksen kokemuksia aiheeseen liittyen.
Osalla urheilijoista urheilu voi pysyä mukana arjessa myös syömishäiriöhoidon ohella, jos hoitotiimi katsoo sen kokonaisuuden kannalta järkeväksi ratkaisuksi. Urheilu voi esimerkiksi motivoida paranemaan ja tuoda tärkeitä voimavaroja paranemiseen, jolloin sen jatkaminen voi olla perusteltua ja kannatettavaakin. Hoidon pitää myös edistyä, ravitsemusvalintojen tukea urheilua ja elimistön tilan olla sellainen, että urheilu on turvallista. Usein urheilua kuitenkin myös näillä urheilijoilla kevennetään määrällisesti ja tehollisesti, jotta elimistö saa paremmin voimia palautumiseen.
Osa joukkueurheilijoista saattaa hoidon aikanakin osallistua joukkueen harjoituksiin, esimerkiksi seuraamalla harjoituksia tai tekemällä niiden aikana esimerkiksi taitoharjoitteita ja liikkuvuusharjoittelua. Tämä voi merkittävästi tukea paranemista, koska tällöin urheilija ei jää yksin, vaan kokee edelleen kuuluvansa joukkueeseen ja lisäksi arjen rytmi säilyy tuttuna ja tavanomaisena, mutta harjoitukset eivät ole fyysisesti liian kuormittavia.
Osa urheilijoista puolestaan voi joutua jättämään urheilun kokonaan pois syömishäiriöhoidon ajaksi, jos onnistunut hoito sitä vaatii. Esimerkiksi jos veriarvoissa on liian isoja poikkeamia, paino on liian matala, urheilija ei suostu muuttamaan ravitsemustottumuksiaan urheilemista tukeviksi, urheiluun liittyy hyvin pakonomaisia ajatuksia, tai harjoitusten väliin jättämisestä koetaan kovaa syyllisyyttä, ei urheilun pariin ole järkevää palata ennen kuin näitä asioita on saatu työstettyä.
Jos urheilu on ollut ennen syömishäiriöhoitoa luonteeltaan pakonomaista, tulee pakonomaisia asenteita tai käyttäytymismalleja saada muutettua hoidon aikana ennen kuin urheilua on järkevää tai turvallista jatkaa. Tällaisia epäterveitä käyttäytymismalleja ovat esimerkiksi liikkuminen vain kaloreiden kulutuksen ja painon kontrolloinnin takia, hyvin ankara ja joustamaton suhtautuminen harjoitteluun sekä harjoittelu vammoista ja sairauksista huolimatta. Myös tunteiden säätelyä tulee harjoitella syömishäiriöhoidon yhteydessä. Heikot tunteidensäätelytaidot ja rakentavien keinojen puute käsitellä negatiivisia tunteita ovat usein syömishäiriön taustalla. Samantyyppinen yhteys on usein liiallisella liikunnalla ja tunteiden säätelyn vaikeudella.
Fyysinen aktiivisuus on tutkitusti tehokas stressinhallintakeino ja se voi parantaa psyykkistä terveyttä sekä tuoda jopa elämänmittaisia sosiaalisia kontakteja. Siksi sen voimaa myöskään paranemiseen motivoivana tekijänä ei tulisi aliarvioida. On kuitenkin tarkoin selvitettävä, missä vaiheessa liikuntaa ja urheilua on järkevää ottaa mukaan syömishäiriöhoitoon. Kaikki lähtee liikkeelle siitä, että on selvitettävä, miksi urheilija haluaa palata urheilun pariin. On aivan eri asia haluta palata siksi, koska nauttii urheilusta ja kaipaa joukkuettaan kuin haluta palata siksi, että on huolissaan siitä, miltä keho esimerkiksi näyttää, jos ei pian ala treenata.
Paluu urheilun ja liikunnan pariin on hyvin yksilöllistä. Siihen vaikuttavat esimerkiksi seuraavat tekijät: missä vaiheessa paraneminen on ja kuinka hyvin se on edistynyt, elimistön tila ja ravitsemustila, urheilutausta, urheiluun liittyvät asenteet ja tunteet sekä syyt ja motiivit urheilemiseen.
On hyvä tiedostaa, että liikuntakäyttäytyminen alkaa yleensä muuttua jo ennen varsinaista syömishäiriöoireilua. Lisääntynyt liikunta on monilla näin ollen ensimmäinen syömishäiriöoire – usein myös viimeinen. Liiallinen liikunta on usein yhteydessä vakavampaan syömishäiriön muotoon ja korkeampaan riskiin sairastua uudelleen. Siksi syömishäiriöhoidossa ei voida sivuuttaa keskusteluita urheilun ja liikunnan määristä ja motiiveista.
Yhdessä hoitavan tahon ja valmentajan kanssa on sovittava, miten paluu urheilun pariin toteutetaan. Jos hoitavalta taholta on lupa siihen, että urheilun saa vahvemmin taas ottaa mukaan päivittäisiin rutiineihin, tulisi se toteuttaa järkevästi ja nousujohteisesti.
On tärkeää, että moniammatillinen hoitotiimi laatii yhdessä urheilijan valmentajan kanssa järkevän harjoitussuunnitelman, jota urheilija pystyy toteuttamaan myös hoidon päättymisen jälkeen. On tärkeää, että urheilija otetaan tähän suunnitteluprosessiin mukaan. Urheilua ei tule aloittaa tai lisätä ennen kuin koko hoitotiimiltä on tähän lupa ja yhteisymmärrys.
Jos tavoitteena on palata kilpaurheilun pariin, on tärkeää, että tähän tähtäävä harjoitusohjelma on laadittu huolella yhdessä hoitotiimin kanssa. Urheilijan seuranta on tärkeää, jotta voidaan huolehtia siitä, ettei syömishäiriöoireilua ala uudestaan esiintyä. Siksi on tärkeää, että valmentajat ja muut urheilijan lähipiirissä tietäisivät urheilijan sairastetusta syömishäiriöstä, jotta he osaisivat puuttua mahdollisiin varoitusmerkkeihin sen uusimisesta.
Etenkin, jos urheilu on ollut kokonaan poissa arjesta, on sen aloittaminen kevyesti välttämätöntä. Näin vältytään erilaisilta ongelmilta, joita liian kova aloittaminen voi aiheuttaa. Hoidon aikana tehty tärkeä paranemistyö voi myös ottaa takapakkia, jos paluu urheiluun on liian nopea ja kuormittava. Aiemmin keväällä kirjoitimme siitä, mitä kaikkia haittoja häiriintynyt syöminen ja siihen usein vahvasti liittyvä energiavaje voi aiheuttaa urheilijan suorituskyvylle ja terveydelle. On tärkeää, että paluu urheilun pariin on maltillinen, jotta samoihin negatiivisiin vaikutuksiin ei törmätä heti uudestaan.
Energiavaje vaikuttaa esimerkiksi hormonitoimintaan, luiden tiheyteen, aineenvaihduntaan, vastustuskykyyn, kasvuun ja kehitykseen, ruoansulatuskanavan toimintaan, kehonkoostumukseen sekä psyykkiseen terveyteen. Kun sukupuolihormonien tuotanto häiriintyy, naisurheilijan kuukautiskierto häiriintyy ja miesurheilijalla puolestaan testosteronitasot laskevat. Urheilusuoritusta energiavaje heikentää lukuisilla tavoilla. Esimerkiksi kestävyyskyky ja lihasvoima heikkenevät, samoin koordinaatio ja keskittymiskyky, jolloin loukkaantumisriski kasvaa. Urheilija myös ärtyy ja masentuu herkemmin, ja hänen harjoitusvasteensa on heikentynyt. Nämä haasteet vaivaavat usein syömishäiriöön sairastunutta urheilijaa. Hoidon aikana näistä on tarkoitus päästä eroon. Liian voimakas paluu urheilun pariin voi kuitenkin tuoda oireet pian takaisin, mikä entisestään korostaa rauhallisen ja nousujohteisen paluun merkitystä.
Kun paluu sitten on järkevästi suunniteltu ja maltillinen, on urheilijalla riittävästi energiaa käytössään palautumiseen ja niihin harjoituksiin, joita ohjelmaan on hoitotiimin kanssa laitettu. Tämä on yksi urheilijan syömishäiriöhoidon tärkeistä tavoitteista. Koska monet terveyteen ja suorituskykyyn negatiivisesti vaikuttavat asiat johtuvat energiavajeesta, urheilijan syömishäiriöstä paranemisen tavoitteena on, että energiansaanti saadaan palautettua sellaiselle tasolle, joka tukee terveyttä ja toisaalta myös mahdollistaa täysipainoisen urheilun. Kun urheilijalla on riittävästi energiaa käytössään, voi liikkuminen tuntua aivan erilaiselta kuin ennen syömishäiriöhoitoa. Urheilijalle voi tulla jopa yllätyksenä, kuinka hyvältä liikkuminen tuntuu, kuinka hyvin sitä jaksaa ja kuinka nopeasti harjoituksista palautuu, kun energiaa saadaan riittävästi. Myös vammariski pienenee merkittävästi, kun energiaa ja ravintoaineita saadaan riittävästi.
Monelle sopii se, että paluu urheilun pariin tapahtuu ryhmämuotoisen liikkumisen parissa. Tähän on muutamia syitä. Ensinnäkin moni on saattanut ennen sairastumistaan harjoitella paljon yksin, ehkä jopa piilossa muilta ja myös itse hoitojakson aikana saattaa esiintyä yksinäisyyden tunnetta, jos esimerkiksi on joutunut jäämään pois joukkueen tai harjoitusryhmän treeneistä. Liikunnan sosiaalinen puoli voi näin ollen jo itsessään olla hyvä kokemus, mutta lisäksi ryhmässä liikkuminen voi opettaa siihen, ettei liikkeelle tarvitse aina lähteä yksin, vaan kokemus voi olla monin kerroin parempi, kun sen pääsee jakamaan muiden kanssa.
Toisaalta jos ryhmämuotoinen liikkuminen ei tunnu alkuunkaan omalta jutulta, vaan ennemminkin ahdistavalta, voi liikkumisen aloittaa myös yksin. Tällöinkin on kuitenkin tärkeää pitää huolta siitä, että paluu on rauhallinen ja nousujohteinen ja liikunta tuottaa iloa.
Kevyitä liikkumismuotoja aivan paranemisen alkutaipaleelle ovat esimerkiksi rauhallinen jooga ja kävely luonnossa. Näitä molempia voi hyvin myös tehdä ryhmässä, mikä onkin monelle suositeltava ratkaisu. Näissä urheilijan on helppo myös keskittyä esimerkiksi hengitykseensä ja siihen, että on läsnä juuri tässä hetkessä. Luonnossa voi kuunnella myös esimerkiksi lintujen ääniä ja aistia ympäröiviä värejä ja tuoksuja. Näin keskittymistä viedään pois asioista, joita monella syömishäiriöön sairastuneella urheiluun on aiemmin ehkä liittynyt: esimerkiksi harjoituksen kestoon, kilometreihin ja kulutettuihin kaloreihin.
Urheiluun palaamisen alkutaipaleelle voi liittyä tekijöitä, joita voi olla järkevää alkuun vältellä. Tämä ei tarkoita, etteikö näitä ehkä jossain vaiheessa voisi olla ohjelmassa, mutta ensin on varmistettava, että sekä fyysinen että henkinen toipuminen ovat hyvällä mallilla. Yksi esimerkki on urheilumuodon valinta: esimerkiksi lenkkeilyn on alkuun hyvä olla kävelyä tai korkeintaan hölkkäilyä kavereiden tai perheenjäsenten kanssa, ei siis kovatehoista juoksua. Myös esimerkiksi joogasta valitaan alkuun rauhallisia muotoja, joissa keskitytään tietoiseen läsnäoloon, eikä esimerkiksi voimaharjoituksiin. Numeroihin (mm. vauhti, kesto) keskittymistä tulisi myös välttää. Monelle tämä voi tarkoittaa sitä, että esimerkiksi sykemittarit ja urheilusovellukset jätetään tauolle, sillä ne voivat ajaa keskittymistä sellaisiin asioihin, jotka tukevat epätervettä käyttäytymistä. Voi olla myös järkevää alkuun vältellä sellaisia paikkoja ja vaikkapa sosiaalisen median kanavia, joilla tietää keskityttävän liikaa esimerkiksi painoon, ruokavalioihin tai kaloreihin.
On tärkeää, että urheilija voisi nauttia urheilusta ja tuntea olonsa hyväksi palatessaan urheilun pariin. Hänen tulisi myös löytää sopiva tasapaino urheilun ja muun elämän välillä. Urheilun ei tulisi määrittää koko elämää ja kaikkia aikatauluja, ei edes huipputasolla. Jos urheilu aiheuttaa negatiivisia tunteita ja heikentää esimerkiksi kehonkuvaa, on liian aikaista palata sen pariin. Voi myös olla, että hoitojakson aikana urheilija ymmärtää, että ei edes halua jatkaa urheilua. Tämä on myös tärkeä ja hyvä oivallus. Hoidon aikana voidaan pohtia, haluaako urheilija jatkaa kuitenkin liikkumista esimerkiksi jonkun ihan uuden lajin parissa tai luontoon tutustuen, vai annetaanko sen tässä vaiheessa kokonaan olla.
Monet urheilijat palaavat jopa kilpaurheilun pariin, vaikka olisivat sairastaneet syömishäiriön. Paluu voi osalla tapahtua jopa kuukausissa, osalla se voi viedä vuosia. Kaikilla paluu kilpaurheiluun ei edes ole tavoitteena, vaan esimerkiksi se, että voisi säännöllisesti käydä kuntosalilla tai juoksemassa. Huolimatta siitä, mille tasolle tavoittelee, on hyvin todennäköistä, että paluu urheilun pariin on täysin mahdollista – pienin askelin, nauttien ja itselle sopivaan tahtiin.
Kesäterveisin,
Maria Heikkilä
Vastaa