Koro­na­maa­il­ma opet­taa mil­lais­ta on sai­ras­taa syö­mis­häi­riö­tä

Koro­na on aihe, joka puhut­taa luon­nol­li­ses­ti eni­ten tämän vuo­den­vaih­teen aikaan. Se on puhut­ta­nut koko vuo­den ja luul­ta­vas­ti jou­dum­me poh­ti­maan sitä vie­lä ensi vuon­na­kin. Koro­nan vai­ku­tuk­set ovat ulot­tu­neet myös­kin syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­viin aiheut­taen ahdis­tuk­sen voi­mis­tu­mis­ta ja sitä kaut­ta oirei­den pahe­ne­mis­ta. Eri puo­lil­la maa­il­maa syö­mis­häi­riö­vas­taa­no­tot ovat saa­neet aikai­sem­paa run­saam­mas­sa mää­rin yhtey­den­ot­to­ja ahdin­koon jou­tu­neil­ta sai­ras­tu­neil­ta ja hei­dän lähei­sil­tään.

Maa­il­ma on jakau­tu­nut varo­vai­suut­ta kan­nat­ta­vien ja varo­vai­suu­des­ta piit­taa­mat­to­mien lei­rei­hin. Molem­mis­sa lei­reis­sä on ääria­jat­te­li­joi­ta. Toi­set rajaa­vat elin­pii­rin­sä mini­miin ja toi­set eivät halua edes käyt­tää mas­ke­ja saa­ti muu­ten­kaan rajoit­taa elä­mään­sä. Koro­nan alkuai­ko­jen hapa­roi­vas­ta tie­dot­ta­mi­ses­ta joh­tuen on saat­ta­nut syn­tyä tun­ne, että tie­do­tuk­ses­ta on vai­ke­aa poi­mia niin sano­tut fak­tat pelon ohjaa­man kau­hus­ke­naa­rio­kir­joit­te­lun ja piit­taa­mat­to­man vähät­te­lyn seas­ta. Syn­tyy vai­ku­tel­ma, että var­si­nai­sia fak­to­ja on vie­lä mel­ko vähän, mut­ta sil­ti ihmis­kun­ta jou­tuu laa­ti­maan toi­min­ta­mal­lit estääk­seen pahim­pia kau­heuk­sia toteu­tu­mas­ta.

Syö­mis­häi­riöi­nen kamp­pai­lee jat­ku­vas­ti sisäi­sen epä­var­muu­den kans­sa pääs­sä kai­ku­vien äänien ilmais­tes­sa eri­suun­tai­sia mie­li­pi­tei­tään: ”jos sal­lit itse­si syö­dä, lihot muo­dot­to­mak­si”, ”täy­tyy­hän ihmi­sen syö­dä, jot­ta jak­saa elää arke­aan”, ”jos en piis­kaa itseä­ni, lais­kis­tun eikä elä­mäs­tä­ni tule mitään”, ”levä­tä­kin täy­tyy, jot­ta voi­mat palau­tu­vat” jne jne.. Syö­mis­häi­riö­tä sai­ras­ta­va taval­laan elää kroo­ni­ses­ti ris­ti­rii­tai­sen sisäi­sen koro­nain­for­maa­tion kou­ris­sa. Mie­li­pi­tei­tä on mil­joo­nia eikä mis­tään voi saa­da täyt­tä var­muut­ta sii­tä, mitä pitäi­si nou­dat­taa. Koro­nan suh­teen sen­tään maam­me hal­li­tus aset­tuu tiet­ty­jen infor­maa­tio­pa­las­ten taak­se puo­les­tam­me ja ker­too meil­le aina­kin joi­den­kin asioi­den suh­teen miten elää. Syö­mis­häi­riöis­sä täl­lais­ta sel­keyt­tä ei ole.

Koro­nan myö­tä me muut saam­me pie­nen mais­tiai­sen sii­tä, mil­lais­ta on elää syö­mis­häi­riön kans­sa: kokoa­jan pelot­taa, näky­mä­tön vihol­li­nen lurk­kii kul­man taka­na val­mii­na hyök­kää­mään kimp­puun heti, kun valp­paus hel­lit­tää. Yksi­kin vää­rä lii­ke tai koh­ta­lo­kas unoh­dus, niin paha perii. Ei ole ihan var­maa mitä pitäi­si teh­dä pysyäk­seen var­mas­ti tur­vas­sa. Muut suo­sit­te­lee toi­mia, mut­ta on vai­ke­aa luot­taa sii­hen, että ne oikeas­ti ja ihan var­mas­ti toi­mi­vat. Lisäk­si ohjei­den jou­kos­sa on asioi­ta, joi­ta ei huvi­ta nou­dat­taa, kos­ka se on lii­an työ­läs­tä, tur­haut­ta­vaa, tyl­sää, ahdis­ta­vaa tai hyö­dyt­tö­män tun­tuis­ta. Tekee mie­li kui­ten­kin luot­taa omaan jär­keen toi­min­ta­mal­li­aan vali­tes­sa, mut­ta tie­tää ettei vält­tä­mät­tä osaa teh­dä oikei­ta pää­tök­siä. Mie­les­sä pyö­rii kysy­mys: ”kuun­te­len­ko omaa jär­keä­ni vai mui­den mie­li­pi­tei­tä?”

Miten jat­kaa eteen­päin, kun koko maa­il­ma on saa­nut syö­mis­häi­riöi­den psyyk­ki­set oireet vai­vak­seen?

Aiem­pi­na vuo­si­na olen kir­joit­ta­nut näi­hin aikoi­hin usein myö­tä­tun­nos­ta – lemp­pa­riai­hees­ta­ni. Oli­si­ko sii­tä apua täs­sä tilan­tees­sa? Tot­ta kai. Sii­tä on aina apua. Aina­kin sii­tä tulee muka­vam­pi olo, kun etsii itses­tään esiin sen vii­saan puo­len, joka osaa kat­soa maa­il­maa läm­möl­lä ja hyväk­syen. Mut­ta… ehkä se riit­tää vain tie­tyn mat­kaa.. Mie­len huo­li­ge­ne­raat­to­ri jat­kaa kui­ten­kin innok­kaas­ti työ­tään ja synk­kyys on vain yhden aja­tuk­sen pääs­sä. Ehkä rat­kai­su oli­si­kin täl­lä ker­taa toi­ses­sa lemp­pa­riai­hees­sa­ni, hyväk­sy­väs­sä tie­toi­ses­sa läs­nä­olos­sa – mind­ful­nes­sis­sa…

Jos aidos­ti ase­tum­me tähän het­keen ja annam­me itsem­me tul­la tie­toi­sek­si sii­tä, että täs­sä het­kes­sä­hän oikeas­taan kaik­ki on san­gen hyvin: tuos­sa on tee­kup­pi vie­rel­lä täyn­nä iha­naa läm­min­tä tee­tä, tie­to­ko­ne täs­sä aut­taa minua jäsen­te­le­mään aja­tuk­sia­ni teks­tik­si, alla­ni on muka­va tuo­li ja huo­nees­sa­ni on suloi­sen läm­min. Pöy­tä­lamp­pu luo peh­mois­ta valo­aan työ­pöy­däl­le­ni ja muka­vat vaat­teet halaa­vat kehoa­ni hel­läs­ti. Asia­ni­han näyt­tä­vät oikeas­taan mel­koi­sen ihas­tut­ta­vil­ta, kun avaan sil­mä­ni huo­maa­maan tämän het­ken ja irro­tan huo­mio­ni mie­le­ni raken­ta­mas­ta ”todel­li­suu­des­ta” moni­ne ske­naa­rioi­neen, tari­noi­neen ja vaih­tu­vi­ne mie­li­pi­tei­neen sekä tun­nel­mi­neen.

Eihän elä­mäs­sä oikeas­ti kos­kaan ole muu­ta kuin tämä het­ki. Mitä jos huo­leh­ti­sim­me aina sii­tä, että tämä het­ki oli­si mah­dol­li­sim­man iha­na. Sil­loin­han koko elä­mä on poh­jim­mil­taan iha­naa. Huo­mi­nen ja eili­nen ovat ole­mas­sa vain mie­li­ku­vi­tuk­ses­sa­ni. Haluan­ko elää mie­le­ni sisäl­lä, vai täs­sä, mis­sä elä­mä oikeas­ti tapah­tuu? Yllät­tä­vää miten moni huo­li kato­aa, kun suun­taa huo­mion­sa pois nii­tä liet­so­vis­ta aja­tuk­sis­ta ja taju­aa, että pää se siel­lä vain taas raken­te­lee tari­noi­taan. Ei niis­sä huo­lis­sa ole kyse sen kum­mem­mas­ta. Pään tari­noi­ta ne vain ovat. Pääs­te­tään niis­tä irti ja nau­ti­taan sii­tä, mitä on juu­ri nyt täs­sä aidos­sa het­kes­sä.

Sii­nä­hän onkin hyvä tavoi­te ensi vuo­del­le. Ele­tään oike­aa elä­määm­me eikä mie­li­ku­vi­tuk­sem­me raken­ta­maa draa­mae­lä­mää. Tree­na­taan mie­lem­me pääs­tä­mään irti ja palau­tu­maan tähän, nyt.

Iha­naa ja rau­hai­saa Jou­lun­ai­kaa kai­kil­le!

Pia Char­pen­tier