Syömishäiriöiden hoidon pituudesta on ollut syömishäiriöpiireissä paljon keskustelua viime aikoina. Pitkiä hoitoja tarjotaan yhä harvemmille ja lyhyitä hoitoja suositaan, koska niiden ajatellaan olevan edullisempia. Kunnat ja sairaanhoitopiirit ovat kovassa rahapulassa ja säästöpaineet ovat suuret. Itse ajattelen, että hoitojen pituus ei saisi olla itseisarvo, vaan potilaalle tulisi tarjota hänen yksilölliseen tilanteeseensa sopiva ja hänen paranemisensa parhaiten mahdollistava hoito. Hoidon tulisi olla sisällöltään sekä pituudeltaan riittävä ja asiantunteva.
Syömishäiriökeskus haluaa sinnikkäästi tarjota lyhyiden hoitojen lisäksi myös pitkiä hoitoja, sillä tietty pieni osa syömishäiriöitä sairastavista ei selviä lyhyiden hoitojen tuella. Näillä potilailla on tavallisesti takanaan monta sairastettua vuotta, useita eri pituisia osasto- ja avohoitojaksoja, monimutkaista problematiikkaa, traumoja, paljon sietämätöntä ahdistusta ja suuri paranemisen pelko.
Lyhyet painokeskeiset hoidot eivät salli vakavasti sairaalle henkilölle riittävästi aikaa oppia uusia ahdistuksen ja tunteen säätelykeinoja, jotta oireista luopuminen olisi hänelle mahdollista. Sairauden vakavuuteen nähden riittämättömän hoidon jälkeen sairastunut on tilanteessa, jossa turvallinen laihuus, ahmiminen tai oksentaminen on viety pois, mutta mitään uutta selviytymiskeinoa ei ole luotu tilalle. Näin ollen hänellä ei ole yksin jäätyään muuta mahdollisuutta kuin turvautua ainoaan osaamaansa helpotuskeinoon eli oireiluun.
Liian lyhyet ja epäsopivat hoidot voivat viestiä sairastuneelle, että hän on toivoton tapaus ja että hän on vääränlainen ja huono potilas. Hoidoissa sairastavat usein kokevat, että heitä pidetään motivoitumattomina sekä huomiohakuisina ja että he haluavat ärsyttää ympäristöään oireillaan. Itse näen tällaisen lähestymistavan pahimmillaan sairastuneen tilaa heikentävänä ja paranemisprosessia pitkittävänä. Jos hoitoympäristö viestittää toivottomuutta paranemisen suhteen, on sairastuneen itsensä vaikeaa ylläpitää toivoa. Toivottomalle paranemisen vaatima ponnistelu käy helposti ylivoimaiseksi.
Onneksi useimmat sairastuneet selviävät avohoidossa eivätkä koskaan tarvitse osastohoitoa ja yhtä lailla monet pääsevät paranemiseen kiinni lyhyiden osastohoitojen tuella. Kaikki sairastuneet eivät kuitenkaan mahdu näihin kategorioihin ja mielestäni heillä pitää olla myös mahdollisuus saada omaan tilanteeseensa räätälöityä, riittävän pitkää hoitoa. Syömishäiriökeskus haluaa olla paikka, jonne voi tulla paranemaan silloinkin kun kaikki muut mahdollisuudet näyttävät olevan käytetty. Uskomme, että mikään vaikeus ei ole niin suuri, etteikö siihen voisi etsiä ratkaisua ja tiedämme, että koskaan ei kannata luovuttaa, vaikka tilanne näyttäisi miten synkältä. Aina on toivoa ja me autamme pääsemään takaisin kiinni elämään.
14-vuotisen historiamme aikana Syömishäiriökeskuksessa olemme nähneet suuren joukon sairastuneita, joista useat ovat olleet lähes mahdottoman oloisessa tilanteessa hoidon alkuvaiheessa. Oireet ovat rankat, olo sietämätön ja pelko melkein voittamaton. Kun sitten aloitetaan yhdessä paranemisprosessi, etsitään tie ulos synkkyydestä, harjoitellaan selviytymiskeinoja, saadaan toivoa, löydetään ratkaisuja – alkaa valo näkyä tunnelin päässä ja vähitellen päästään pois sairauden syövereistä. Paranemisen polun varrella on monenlaisia ansoja, kuoppia ja kiusaavia houkutuksia, mutta yhdessä ja riittävän ajan kanssa niistä kaikista päästään yli. Syömishäiriökeskuksen hoitomallissa huomioidaankin paranemisprosessin vaikeimmatkin vaiheet.
Vakavista sairauden syövereistä paluu takaisin elämään on syvällinen kasvuprosessi. Se vaatii aikaa eikä sitä voi kiirehtiä. Jokainen haaste on kohdattava sen noustessa eteen. Jokainen voitto merkitsee uusien taitojen omaksumista, rohkeuden vahvistumista ja henkistä kehittymistä. Mitä pitempään sairaus on jatkunut ja mitä rankempia asioita elämässään on joutunut kohtaamaan, sitä pidemmän ajan eheytyminen ja paraneminen vaatii.
Parikymmenvuotinen kokemukseni syömishäiriöiden parissa on osoittanut, että jos vakavasti sairaan syömishäiriöisen hoitoon satsataan kerralla ja sallitaan riittävän pitkä hoito, paranemiseen ei tarvitse mennä useita vuosia. Vuoden tai parin osastohoito saattaa kuulostaa pitkältä ja kalliilta, mutta se on äärimmäisen edullista verrattuna siihen, että ilman tätä satsausta henkilö on työkyvytön ja käy läpi monenlaisia hoitoja kymmenen vuoden ajan. Tässä ei kärsi ainoastaan sairastunut, vaan koko perhe kuormittuu voimakkaasti. Usein myös läheiset joutuvat ottamaan sairaslomia yrittäessään jaksaa taistella sairastuneen rinnalla. Kerrannaisvaikutukset tulevat kalliiksi.
Ajattelen, että syömishäiriöhoitoa tarjoavan yksikön on tärkeää ottaa kokonaisvastuu sairastuneen hoidosta eikä pallotella häntä hoitopaikasta toiseen. Erittäin monet sairastuneet kokevat turvattomuutta ja luottamisen vaikeutta hoitotahojen ja hoitavien henkilöiden vaihtuessa. Heillä jokainen vaihdos horjuttaa luottamusta ja hidastaa paranemista. Tämä on keskeinen syy, miksi haluamme tarjota pysyvyyttä ja turvallisuutta sairastuneen hoitoon. Näin paranemisprosessi ei katkea eikä pitkity turhaan.
Ajattelen myös, että lähettävän tahon sekä omaisten on rauhoittavaa tietää, että potilas voi olla meillä, kunnes hän on sellaisessa kunnossa, että oman paikkakunnan tarjoama hoito riittää tukemaan sairastuneen paranemista. Jos sairastunut palautetaan oman alueen hoitopaikkaan liian varhain, on hoitavilla henkilöillä edessään sama ongelma kuin heidän alun perin lähettäessään potilaan hoitoomme.
Minusta on loogista, että kullakin paikkakunnalla keskitytään hoitamaan ne potilaat, joille käytössä oleva hoitomalli sopii parhaiten. Kun sitten tulee vastaan potilas, jonka oireisto on monimutkainen ja jonka hoito vaatii erityisosaamista, hänet voisi lähettää juuri siihen ongelmaan erikoistuneeseen yksikköön riittävän pitkään hoitoon. Näin paikkakunnan resurssit vapautuvat niiden potilaiden käyttöön, jotka niistä parhaiten hyötyvät ja hoitavien henkilöiden työ pysyy mielekkäänä, kun resurssit on järkevästi suunnattu. Win-win.
Mitä mieltä sinä olet syömishäiriöhoitojen pituudesta?
Terveisin,
Pia Charpentier
Kirjoittaja on Elämän Nälkään Ry:n Syömishäiriökeskuksen toiminnanjohtaja, psykologi ja kognitiivinen psykoterapeutti (VET)
Vastaa